Your lovin' gives me a thrill, but your lovin' don't pay my bills

Tarvisin läppäriini langattomat kaiuttimet, koska johdollisista kaiuttimista seuraa kompastelua, kiroilua ja kaiuttimien tai pahimmassa tapauksessa jopa läppärin lentelemistä ympäri kämppää. Se ei ole kiva. En kuitenkaan ole saanut aikaiseksi hommattua sellaisia.

Yhtenä päivänä tässä sitten etsin netistä, jos sieltä löytyisi vaikka jotkut kivat langattomat kaiuttimet. Päädyin Markantalon nettikauppaan.

Tuossa tuoteselosteessa ei kerrota mistä materiaalista kyseinen kaiutin on tehty, mutta hinnan perusteella epäilen lutetiumia. (Klikatkaa kuva isommaksi, jos ette näe olennaisinta).

Jos joku innostui, niin kyseisen kaiuttimen voi ostaa itselleen täältä.

Tonni onnea, motti muistoja, kuppi kaipuuta, intohimoa

Tästä on nyt jo toooosi paljon aikaa, koska olen hidas ja saamaton, mutta eläydyn tilanteeseen kuin se olisi tapahtunut vasta.

Oi onnea! Sain Riikalta palkinnon! Vaikka Riikan mielestä onkin tylsää kierrättää näitä samoilla ihmisillä, niin minulla oli kyllä tooooosi pitkä aika, etten saanut yhtikäs mitään palkintoja yhtikäs keneltäkään. Siksipä nämä lämmittävätkin mieltä ja sydäntä ihan aidosti.

Palkinnon mukana tulee tietysti velvollisuuksia, kuten aina, mutta ei mitenkään epämiellyttäviä sellaisia. Pitää kertoa kolme asiaa joita rakastaa ja lopuksi vielä laittaa näytille joku kuva, jota rakastaa, ja kertoa siitä.

1. Jos ei ole vielä tullut kaikille selväksi, niin rakastan musiikkia. Siis hyvää musiikkia. Huonoa musiikkia inhoan. Ja siinä välissä on sellainen harmaa alue, jolla sijaitsee paljon "ihan sama" -musiikkia. Mutta siis. Rakastan musiikkia. Sitä voi käyttää oikeastaan ihan mihin tahansa: siivoamiseen, ajankuluun, nautiskeluun, rypemiseen, piristämiseen, rauhoittamiseen, heräämiseen, nukahtamiseen, vihaisuuteen, rakkaudellisuuteen, hauskanpitoon, soittamiseen, laulamiseen, kuuntelemiseen...

Henkinen seläntaputus sille, joka tietää, mitä bändiä olin viime kesänä katsomassa (kuvassa).

2. Rakastan kesää. Varsinkin viime kesä oli kesistä parhaita. En olisi toivonut sen koskaan loppuvan. Ihanaa lämmintä. Ulkona voi hypähdellä hamosissa ja varvastossuissa. Varpaat voi upottaa nurmikkoon tai järven hiekkapohjaan. Ei tarvitse käyttää kymmentä minuuttia pukemiseen, kun lähtee ulos. Ei tarvi palella. Kesän loputtua tajusin, että en juurikaan pidä syksystä, talvesta enkä keväästä. No kevät saa minulta lämpöisemmän vastaanoton, koska se tarkoittaa kesän saapumista ja valoa ja lämpöä, mutta silloinkin monesti on kylmää ja märkää ja sormia paleltaa ja tuuli särkee korvia. Kesä on ainut aika vuodesta, kun ihan rehellisesti pystyn nauttimaan ulkona olemisesta. Minun varmaan olisi kuulunut syntyä jonnekin ihan muualle kuin Suomeen.

3. Rakastan eläimiä. Ihan kaikkia eläimiä. Ampiaisiakin rakastan, kunhan ne pysyvät poissa minun reviiriltäni, vaikka ne eivät olekaan yhtä söpöjä kuin kimalaiset. Paarmoja en rakasta enkä hyttysiä silloin, kun ne hyökkäävät ylivoimalla kimppuuni, kun haluaisin ihan rauhassa istua saunan jälkeen kuistilla vilvoittelemassa. Mutta noin muuten. Jokainen eläin on melkoinen luonnon ihme. Joskus saatan pysähtyä katselemaan kaupunkipulua ja ihastua ajatuksesta, että tuossa kulkee vapaana joku eläin täällä meidän häkkieläinten (ihmisten) joukossa. Joskus juttelen oraville ja nolostun, kun huomaan jonkun ulkopuolisen mahdollisesti kuulleen keskustelumme. Kerran pysähdyin pelastamaan muurahaisten hyökkäyksen kohteeksi joutunutta toukkaa. Jälkeenpäin sain kuulla, että se ei välttämättä olekaan aivan tavallista toimintaa. Kirottu olet sinä ihminen, joka et apua tarvitsevaa toukkaa pelasta!



Eikä mikään ole söpömpää, kuin pitää sammakonpoikasta kädellä.

Ja sitten se kuva, jota rakastan... Ilmeisesti en ole kovin hyvä kehittämään rakkaussuhteita kuviin, koska oikeastaan tämän postauksen julkaiseminen on viivästynyt vain ja ainoastaan sen takia, etten keksi yhtään kuvaa, jota rakastaisin. Siis sitä tiettyä kuvaa erityisesti. Monet kuvat ovat minulle tärkeitä, mutta yleensä niissä näkyy ihmisiä, jotka ovat minulle tärkeitä enkä siksi rupea niitä täällä julkaisemaan. Ja tykkään kovasti joistain maalauksista, joista on olemassa kuvia, tai toisten ihmisten ottamista kuvista, mutta äh. Johan tässä postauksessa on kolme kuvaa rakastamistani asioista, joten eiköhän se riitä.

En jaksa jakaa eteenpäin, kun olette kaikki niin ihania. Paitsi sinä, niin juuri sinä, joka nyt erityisesti tarvitset positiivista palautetta ja jonkun kauniin eleen, niin tuo merkki on sinulle. *hymy* ja *halipus*

Vastarannan kiiski

Minä en oikein ymmärrä, miksi ihmiset toivottelevat ympäriinsä hyvää isän- tai äitienpäivää. Vähän samaan tyyliin kuin toivotetaan hyvää juhannusta tai hyvää joulua tai muita hyviä päiviä. Minun mielestäni isänpäivää toivotetaan vain sille omalle isälle tai isoisälle tai miksei myöskin sille, joka on niiden omien lasten isä. Tai vaikka itselle, jos sattuu itse olemaan isä. Mutta että kaikille? Miksi minä haluaisin toivottaa hyvää isänpäivää naapurin Erkille, joka nyt sattuu olemaan isä, mutta ei minun eikä edes kenenkään lähisukulaiseni?

No, eipä siinä. Kukin tyylillään. Minulla ei ole enää isovanhempia, toista isoisääni en ole koskaan edes tavannut, joten lähden isälään (äidin) lihapatojen ääreen. Hyvää kauppojen kiinniolopäivää kaikille!

Ps. Minusta on muuten lohdullista tässä avioerojen luvatussa maailmassa, että vanhempani eivät ole eronneet. Se tuntuu olevan enemmänkin harvinaisuus nykyisin. Melkein tahtoisin järjestää gallupin lukijoideni keskuudessa, monenko vanhemmat ovat eronneet ja monenko ovat vielä yhdessä? (Mahdollista kuolemaa ei lasketa eroksi, koska "kunnes kuolema meidät erottaa" jne.)

Pelataanko shakkia vai?

Mitä enemmän blogimaailman ja oikean maailman rajat rikkoutuvat, sitä enemmän tulee mietittyä, mitä oikein voi kirjoittaa asioista ja tapahtumista suojellakseni omaani tai muiden henkilöllisyyttä. Itse en tosin nykyisin tunnu olevan kovinkaan tarkka siitä, tietääkö joku kuka minä olen sekä oikeasti että blogissa. Vaikka mielelläni toki pidänkin nämä henkilöllisyyteni erillään toisistaan. Tai jakautuneen persoonallisuuteni. Muista en sitten osaa sanoakaan. Mutta blogiummetusta poistaakseni ajattelin nyt kuitenkin kirjoitella tällaisen sisäsiittoisen selonteon eilisestä.

Oli hirmu ihanaa tavata eilen ensimmäistä kertaa livenä entisaikojen bloggaaja Kata(pultti), nykyisin blogiton. (Tämä alkaa nyt olla sitä, että on itse jo tosi vanha bloggaaja ja pitää tuoreemmille yksilöille selitellä kuin c-kasetista ikään, että te nyt ette tiedä, mutta sellaisia oli silloin ennen kauan sitten...) Minulle täysin yllätyksenä tuli se, että samalla kärpäslätkäyksellä tapasin myöskin entisaikoijen bloggaajan DorianK:n, nykyisin blogiton. (Ne c-kasetit jne.) Ja tietty mestoilla oli myös Ohari ja "toi" (Oharin mies). En nyt rupea hehkuttamaan, miten ihania ja kauniita kaikki olivat (itseni mukaan lukien), koska semisti ärsyynnyn (olen kateellinen) siitä aina muiden blogeissa. Mutta kyllä te tiedätte.

Ilta eteni niin hauskalla tavalla, että päädyimme Klubille kuuntelemaan Raappanaa. Tämä on jotenkin niin ei todellakaan minua. En ole ikinä oikein pystynyt käsittelemään reggaemusiikkia, saati sitten sitä, että suomalainen jannu vetää jamaikalaisella aksentilla, mutta olihan sekin kokemus. Ja varsin letkeä sellainen. Luulen vain, että olisi tarvinut poltella jotain, että olisi osannut eläytyä fiilikseen oikein kunnolla. Klubilla tapasimme Varapygmin (joillain sentään vielä on blogi, johon voi linkittää), jolla kesti merkittävän pitkään ymmärtää kuka minä olen. (Menin siellä ympäriinsä ja huutelin, että etteks te tiedä kuka mää oon?!?) No ei vaineskaan, kyse taisi olla enemmänkin melutasosta ja linjojen pätkimisestä. Ja oli siellä työnsä puolesta myöskin Jazmanaut, jolle en edes yrittänyt esittäytyä, koska en usko tuttavuuden olevan molemminpuoleista.

Mutta on se vaan jännä juttu, miten tätä kautta tutustuu sellaisiin ihmisiin, joiden kanssa sitten heti ensimmäisellä irl-näkemisellä tuntuu siltä kuin olisi tuntenut vaikka kuinka pitkään. Niin kuin onkin, mutta on se silti eri asia tuntea ihan oikeasti kuin vaan virtuaalisesti. Näin aikuisiällä on paljon hankalampaa tavata uusia ihmisiä, joiden kanssa tuntisi sellaista yhtenäisyyden tunnetta kuin monien bloggaajien kanssa tuntee. Tai jos tapaakin, niin aika nopeasti huomaakin sen yhtenäisyyden tunteen olleen vain oman pään sisällä eikä vastapuoli koe suhdetta yhtä tärkeänä. Siksipä bloggaaminen onkin parasta mitä voi tehdä internetissä (vaatteet päällä).

Hovimestari ja hymyilevät käärmeet

Onpas tämä bloggaaminen vaikeata nykyisin. Huomasin, että olen marraskuun aikana kirjoittanut 9 sellaista postausta, joita en ole julkaissut. Tai tämä on siis se yhdeksäs. Tämän ajattelin nyt pullauttaa näine hyvineen ilmoille. En tiedä mistä tämä itsekriittisyys sekä -sensuuri nyt kumpuaa. Tai ehkä tiedänkin. Olen antanut toisten ihmisten mielipiteiden päästä pääni sisään. Mutta yritän päästä siitä nyt eroon. Joten...

***

Aamut ovat inhottavia. Olen lähes aina aamuisin todella pahalla tuulella. Vihaan aamuherätyksiä. Vaikka menisin miten aikaisin nukkumaan, ikinä koskaan en herää pirteänä ennen kahdeksaa aamulla. Se vain ei ole mahdollista. On henkistä väkivaltaa pakottaa ihminen pois peiton alta ja pahimmassa tapauksessa suoraan suihkuun. Kesällä heräämisen vielä kestää paremmin, mutta mitä kylmempää ja pimeämpää tulee, sitä vaikeammaksi herääminen käy. Josta pääsisinkin hyvin siihen, miten paljon inhoan talvea...

Eilen tuli Teemalta Rock-Suomi -sarjan toinen osa. Tässä jaksossa käsiteltiin suomirokkia. Olin jotenkin kummallisissa oloissa ja tiloissa koko ohjelman ajan. Tippa silmäkulmassa välillä läpsin itseäni poskille ja kyselin mikä ihme minua vaivaa. Mitä tämä nyt on? Minä, joka "en koskaan itke elokuvissa", liikutun jostain suomirokki-dokumentista? Syytän hormoneja. En myönnä, että minusta olisi tullut vanha ja pehmo. Mutta tuo dokkari veresti kyllä kaikkia nuoruusmuistoja ihan mielettömällä tavalla. Enpä olisi uskonut suomirokin herättävän minussa tänä päivänä noin voimakkaita fiilareita. Jälkeenpäin oli vähän kuin piesty olo, paitsi silleen hyvällä tavalla.

Uuten pehmompaan Tiinaan sopii ilmeisesti myös se, että tunnustin eilen ihan ääneen itselleni sekä viattomille sivullisille, että Jussi Hakulisella on todella hieno lauluääni, vaikka konseptia inhoankin. Ja tämä on muuten sitten suurin (ja ehkä myös ainut) kohteliaisuus, mitä voin porilaisesta musiikista lausua.

Jos joku suomirokkiin avoimin mielin ja sydämin suhtautuva henkilö missasi tuon eilisen jakson, niin se tulee Teemalta vielä uusintana perjantai- ja sunnuntai-iltana. Ja saattaahan tuo Areenaltakin löytyä.

... for me to poop on

Eikö siitä voisi selvitä tuomiotta, jos kävisi ampumassa harppuunalla valaanpyytäjiä?

Onko väärin, jos en halua, että kukaan kristitty rukoilee minun ja minun hengellisen tilani puolesta?

Jos Mark Chapman vapautettaisiin vankeudesta, en voisi väittää, että olisin pahoillani, jos joku sen ampuisi.

Lisäksi ilahtuisin, jos joku rohkea kävisi yön pimeydessä sabotoimassa niitä aiemmin haukkumiani valomainostauluja Tampereella. En kuitenkaan yllytä ketään rikokseen.

Vietin viime yönä useamman hetken googlaamalla hakusanalla "Bon Jovi sucks". Sain siitä suurta nautintoa.

Ja sitten kävikin ilmi, että minä itse sukkaan. Damn.

a message to all that doesn’t like Bon Jovi-YOU SUCK HARD, and have ABSOLUTELY NO IDEA what good music is. BON JOVI is the BEST!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!

1991 Battle

Siitä onkin pitkä aika, kun olen viimeksi pakottanut teidät valitsemaan puolenne ja kertomaan kumpi biiseistä on parempi.

Molemmat kappaleet ovat vuodelta -91. Kummastakaan ei ilmeisesti ole minkäänlaista virallista musiikkivideota, joten valitsin tuollaiset live-esitykset, joista itse tykkäsin kovasti. Myös live-esitykset ovat vuodelta 1991.

Kyuss - Love Has Passed Me By

VS.

Nirvana - Territorial Pissings

Jos noista live-versioista oli hankala hahmottaa miltä nuo kappaleet oikeasti kuulostavat, niin levytysversion Kyussista voi kuunnella täältä ja Nirvanasta täältä.

Kertokaattehan mielipiteenne!

Fuck the system

Tuossa joskus taannoin Tampereella kiellettiin keskustassa mainosten ja tapahtumailmoitusten kiinnittäminen kaikkialle muualle paitsi niille määrätyille tauluille. (Ärsyttävästi tuolla uutisessa sanotaan, että "julisteilla on töhritty pylväitä". Töhritty? Julisteilla? Ne pylväät onkin niin pirun nättejä ilman julisteita...) Ne ilmoituksille tarkoitetut taulut sitten sijoitettiin jonnekin Hämeenpuistoon ja Laukontorille, paikkoihin, jossa niihin ei aivan välittömästi törmää keskustassa pyöriessään. Minua hiukan vituitti tuo päätös silloin (ja vituittaa vieläkin). Mielestäni urbaaniin ympäristöön kuuluu keikkamainokset ja muutkin ilmoittelut kaikista kulttuuritapahtumista. Monesti olen bongannut niistä jotain kivoja juttuja, jotka muuten olisivat menneet minulta aivan ohi. No, nykyisin näen noita mainostauluja vain vahingossa siellä päin liikkuessani, missä ne nyt sijaitsevatkaan.

Mutta mitä kummaa! Pari viikkoa sitten kaupunkikuvaan ilmestyi uusia hienoja kosketusnäyttöisiä mainostauluja, joissa vilkkuu ja välkkyy ties mitä skeidaa. Myös ainakin Paasikiventien varteen on ilmestynyt samanlainen valtavan iso vilkkuva ja välkkyvä markkinavoimien äänitorvi (ei siitä tosin ääntä lähde). Voitte varmaan arvata, että tämä se vasta minua vituittaakin? Ajatuksena tuntuu jotenkin tosi ahdistavalta, että kun kaiken maailman kuvasaasteelta on muutenkin niin vaikea välttyä, niin sitten vielä ulkona jatkuvasti ja joka puolella vilkkuu ja välkkyy. Ärsykkeitä ärsykkeitä ärsykkeitä. Ja sitten ihmetellään, kun ihmiset ovat levottomia ja ärtyneitä.

Tänään Aamulehdessä oli sitten uutinen, että nyt näitä kallisarvoisia mainostauluja oli jo töhritty. No voi ylläri. Yhdessä töhryistä luki "paskaa 24/7". Aivan loistava kannanotto! Ja kerrankin jonkun uutisen kommenttiosaston lukeminen oli viihdyttävää enkä tuntenut välitöntä vaaraa verisuonen katkeamiseen päästäni, niin samaa mieltä olin monen kommentoijan kanssa. Esimerkiksi nimimerkki Nonni puki ajatukseni sanoiksi: "Hahhaa, sepä oli nopea ja tehokas kansanäänestys siitä mitä mieltä noista tauluista ollaan. Ei meillä kulttuuria saa sähkökaapeissa mainostaa mutta rahalla ja lobbauksella saa kyllä kaupallista valosaastetta katukuvaan niin paljon kuin vain kehdataan pistää."

Seuraava vaihe on kai se, että meihin istutetaan jotkut mikrosirut, joiden perusteella nuo paholaisen silmät alkavat kohdistaa mainontaansa siihen parkaan, joka siinä lähellä sattuu seisomaan. Foliota!!!

Pozor!!!

Valokuvatorstain 183. haaste.

So you're offended. So fucking what?

Stephen Fry on sanonut olevansa 90-prosenttisesti homo. Nyt Stephen Fry on myös sanonut, että naiset eivät oikeasti nauti seksistä. Fryn mielestä naiset näkevät seksin vain hintana, jonka he ovat halukkaita maksamaan parisuhteesta. Kukapa olisikaan parempi asiantuntija kommentoimaan aihetta kuin homomies? Stephen Fry on yksi lemppareitani enkä viitsi tästäkään provosoitua kauheasti, koska hän on myös lausahtanut tuon tämän postauksen otsikon lainauksen, ja olen samaa mieltä asiasta, jos tajuatte mitä hän tuolla on tarkoittanut. (Jos ette, niin kvg).

Suuremmalla mielenkiinnolla mielikuvittelen kaiken sen mielipiteiden vaihdon asian ympärillä, jota tästä ainakin teoriassa voisi syntyä. Ihmettelen, jos ei jossain ihmissudet-blogissa riemastuta tästä totuuden ilosanomasta, joka todistaa sen, että naiset käyttävät seksuaalista valtaansa ihan surutta miesparkoihin. Eivätkä edes nauti siitä itsestään. Vallasta tietysti nauttivat.

Fryn mukaan heteromiehet myös pelkäävät, että he inhottavat naisia. Hei miehet, älkää olko hölmöjä!