Mistä mä sen tiedän ollaanko jo siellä

Nyt kun paistaa aurinko, aion lähteä käymään ulkona. Minulla on asioita tiettyyn suuntaan, joten voin kävellä auringonpaisteessa pitkin kosken ja suvannon rantaa. Tietysti tulin ensin kirjoittamaan tämän blogiin, joten varmasti ehtii alkaa sataa ennen kuin pääsen ulos oikeasti.

Viime päivät ovat olleet huteria. Veri ei kierrä kunnolla vintille, joten koko ajan on pikkuisen epätasapainoinen olo. Tai lähinnä maailma ympärilläni ei ole aivan vakaa. Syykin tähän on selvillä ja helposti torjuttavissa: puren hampaita yhteen nukkuessani. En myöskään osaa tehdä vatsalihasliikkeitä muuten kuin niskani jumittavalla tavalla.

Minulla on lempijumpanohjaaja. Tai on ollut vasta parin jumpan ajan, koska vasta muutama viikko sitten tajusin hänen lemppariutensa. Viime keskiviikkona lempijumpanohjaaja sitten sanoi, että se on hänen viimeinen jumppansa. Niin kuin koskaan. Olin musertunut. En voi löytää toista lempijumpanohjaajaa, jonka pään päällä paistaa koko ajan aurinko ja joka kuitenkin piiskaa koko ajan jaksamaan. "Enää 12 jäljellä! Vielä jaksaa! Nyt et luovuta kesken! Kohta ei enää tehdä vatsalihasliikkeitä!" Lempijumpanohjaajan jumpat eivät ole mitenkään liian raskaita, mutta ne ovat (olivat) ihan älyttömän tehokkaita. Pakarani ja reiteni olivat viime jumpan jälkeenkin ihan rautakanget pari päivää. Juuri sellainen lempijumpanohjaajan pitäisi olla.

Jumpan vatsavastapainoksi ostin itselleni Haribon joulukalenterin. Ensimmäisen päivän luukusta tuli pieni pussillinen nallekarkkeja. Toisen päivän luukusta tuli jotain toisia jouluisesti muotoiltuja viinikumeja. Tämän päivän luukkua en ole vielä avannut, koska saan avata sen vasta ruoan jälkeen. Ostin myös perinteisen kuvajoulukalenterin, jonka päällä on kuva joulupukista tunkeutumassa sisään johonkin taloon. Ei glitteriä. Lisäksi minulla on Aamulehden joulukalenteri (ei arvontaa tänä vuonna!!!) ja kirjakerhon joulukalenteri, jonka luukuissa saattaa olla arveluttavaa mainontaa. Kysyin tyypiltä montako joulukalenteria hänellä on. Ei kuulemma yhtään, koska hän ei ole enää tarhaiässä. Miehet ovat tylsiä...

Tämä joulukalentereiden paljous saattaa sotia vastaan aiempaa manifestiani, jossa annoin ymmärtää, etten odota joulua yhtään ja olisipa se jo ohi. Olen yhä sitä mieltä, mutta saa sitä kai tässä pakko-odotellessa vähän lapsettaa silti?

Hey little thing let me light your candle

Olen valittanut tästä ennenkin, mutta mikä vaivaa nykypäivän pöytäkynttilää?

Ennen eli vanhoina hyvinä aikoina^TM kynttilät valuttivat steariinia aluslautaselle ja siihen oli kiva tökkiä sormia. Sormenpäihin jäi hauskat kuoret, joiden irtirepimisestä sai outoa tyydytystä. Vaan ei nykypäivänä.

Nykyajan kynttiät eivät valuta. Ei sitten niin millään. Sen sijaan ne palavat syvälle syvälle kuoppaan. Pettymys on tavallaan kaksinkertainen. Ensinnäkään ei saa sitä tyydytystä sormien tökkimisestä kuumaan steariiniin, mutta kynttilän tuottama ilo on myös kovin lyhytaikainen, kun eihän se liekki edes näy enää hetken päästä. Siellä se palaa loimottaa keskenään onkalossa jossain kilometrin syvyydessä.

Googlailin tätä riipivää ongelmaani ja löysin yhden ohjeen kynttilänpolttoon: "Pöytäkynttilä palaa kauneimmin kun poltat sitä n. 2 h kerrallaan jolloin reunat sulavat tasaisesti eikä kuoppaa pääse syntymään." Kaksi tuntia? Kaksi tuntia?!!? Kuka polttaa kynttilää kaksi tuntia kerrallaan? Kyllä kynttilää poltetaan koko ilta tai ainakin niin kauan kuin huvittaa ja kyllä sen pitää palaa nätisti koko sen ajan! Täällä määrään minä eikä minun kynttiläni!!!

Olen kokeillut kaikkea: Havia, Ikeaa, Pirkkaa... Jos joku tietää hyviä pöytäkynttilöitä, jotka eivät pala kuopalle, niin vinkkejä otetaan vastaan!

Kuvan kynttilä (Ikeasta) on kokenut jo väkivaltaa, sillä olen taittanut
ja katkonut noita reunoja, jotta kuoppa ei olisi niin syvä.

On se hirveätä, kun kynttilänpolttokin pilataan ihmisiltä!

You and me baby ain't nothin' but mammals

Ei ehkä ole todellista. Eilen ihan muuten vaan katsoin tuolta tämän blogin valvovasta silmästä, että mistä tänne on eniten tullut liikennettä ja hämmästyin niin maan perusteellisesti. Nimittäin yksi suurimmista tulonlähteistä oli tuo ah niin ihana kaksplus.fi. Klikkasin itseni lähteeseen ja todellakin, siellä oltiin käyty lyhyt mutta ytimekäs keskustelu (ei varmaan pitäisi oikeasti linkittää, kaivan taas verta nenästäni) blogistani. Tai lähinnä blogin kirjoittajasta, eli minusta. Keskustelu on kesältä 2010. Miten en ole tiennyt tästä aikaisemmin?

Kirjoitin siis joskus sata vuotta sitten jotain siitä, että olin vahingossa päätynyt lukemaan keskustelua, jossa "kaksplus-mammat" kyselevät kokemuksia peppuseksistä ja huvituin niin paljon, että bloggasin aiheesta. Valitettavasti ketjun aloittaja ei ole osannut laittaa linkkiä suoraan siihen kirjoitukseeni enkä jaksa itse etsiä sitä. Jos joku muu jaksaa, niin be my guest.

Meinasin tukehtua nauruun tuota valitettavan lyhyttä ketjua lukiessani (olisihan se hivellyt, jos minusta oltaisiin puhuttu sivutolkulla). Kritiikki oli niin viiltävää ja paikkansapitävää, että melkein rupesi jännittämään. (Ai niin, edellinen lause oli sitä sarkasmia). Lainaan keskustelun parhaita paloja, niin teidän ei tarvitse klikata itseänne sitä lukemaan, jos ette halua.

"Ei kannattaisi avata kaikkia ketjuja/keskusteluita, sitä voi vaikka unohtua lukemaan peppuseksistä vaikka aihe ei mitenkään kiinnosta."
Tämä kommentoija on kyllä aivan oikeassa, ei kannattaisi. Valitettavasti google silloin johdatti minut väärille poluille. Ja ei, minua ei kiinnosta lukea muiden peppuseksistä. No ei kyllä omastanikaan. Kaikesta ei tarvitse lukea. Eikä kirjoittaa.

"Repesin myös, kun luin sitä hurskastelua. Jokin mystinen voima ilmeisesti pakotti siveellisen naisihmisen avaamaan (peppu)seksiketjun ja sitten tämä hypnotisoitui moisesta pahuudesta niin, että oli pakko lukea koko ketju alusta loppuun saakka".
Hurskastelua... hah hah haa... Siveellisen... hoh hoh hoo... Voin muuten kertoa, että en lukenut sitä ketjua loppuun saakka.

"Jahas. Ollaan varmaan rikottu jonkun äiti-kuva. Eihän äidit harrasta seksiä. Paitsi ehkä lähetyssaarnaajassa perjantaisin saunan jälkeen tmv."
Ei suinkaan. Lähinnä vahvistui se kuva, että joiltain äideiltä katoaa täysin itsesensuuri ja arviontikyky sen jälkeen, kun saadaan lapsia. Ei kaikkea tarvitse jakaa. Kuten ruokatunnilla lasten ulosteen koostumusta kyseisenä aamuna.

"Ilmankos tää saitti on ollu koko päivän ihan tukossa. Ilmaista mainosta rutkasti, ja seksihän myy!"
Olen imarreltu, mutta ei täällä nyt niin paljoa ole lukijoita, että saataisiin kaksplus.fi:n palvelin tukkoon.

"Tuo bloggaaja on vähän putkiaivoisen oloinen, sorry vaan. Ei mitään käsitystä internetin keskustelupalstojen luonteesta ja mm. provoilusta. Millähän perusteella hän arvioi, että keskustelu jota hän kauhistui, ei sisältänyt provoilua."
Juu, ei mitään käsitystä. Minä aina ensisijaisesti kauhistun enkä taatusti koskaan itse provosoi. Mitä siitä alkuperäisestä keskustelusta muistan, niin jos siinä oli provoilua, niin se oli sitten todella huonoa provoilua, koska se ei ollut a) hauskaa, b) ärsyttävää eikä c) siitä kukaan provosoitunut. Tai sitten jotkut saavat hupinsa siitä, mitä me normaalit ihmiset kutsumme keskusteluksi.

Muistakaahan nyt sitten mainita, että bloggaaja oli hyvin tuohtunut tämän tekstin kirjoittaessaan. Ja kauhisteli ja paheksui erittäin paljon.

X-ray mind

Toivottavasti ketään ei ahdista, jos puhun kuolemasta täällä. Mutta kun se on käynyt lähellä, niin sitä tulee käsiteltyä aika paljon. Herkimpien ei välttämättä kannata lukea loppuun asti. Tai en osaa sanoa kannattaako vai ei, sillä itselleni aihe ei ole mikään tabu.

***

Mehän emme tiedä mitä ihmiselle kuoleman jälkeen tapahtuu. Jokaisella on omat teoriansa ja uskomuksensa, mutta kukaan ei ole palannut kertomaan totuutta. Itse lähtökohtaisesti uskon siihen, että kuoleman jälkeen ei ole enää mitään. Toisaalta olen myös hiukan buddhalaisuuteen taipuvainen ja ainakin leikillisesti uskon jälleensyntymään. Tietyt teoriani jopa tukevat tätä, mutta en rupea selittämään niitä, koska ne kuulostavat naurettavilta tullessaan ulos päästäni.

Oli miten oli. Läheisen kuoleman jälkeen ihmistä lohdutetaan sillä, että se edesmennyt kuitenkin jostain pilvenreunalta näkisi ja jollain tavalla huolehtisikin meistä tänne maankamaralle jääneistä. Se on lohdullinen ajatus tietyissä tilanteissa, mutta mihin tuo näkeminen sitten rajoittuu? Elämässäni tapahtuu nimittäin paljon asioita, joita en ole ennenkään kertonut äidille ja nyt yllättäin, kuoleman myötä, hänellä olisikin yliluonnollinen röntgenkatseen tapainen kyky nähdä mitä elämässäni tapahtuu. Olen varma, ettei äiti haluaisikaan nähdä kaikkea, mutta uteliaisuuttaan tietysti katsoisi ja katuisi.

Minulle lohtua on eniten tuonut ajatus siitä, että kuoleman jälkeen ei ole enää mitään. Ei surua, ei huolta, ei katkeruutta, ei mielipahaa sen enempää kuin mitään positiivisia tunteitakaan. Poden niin miljoonasta asiasta huonoa omaatuntoa, että käytännössä ainut lohtu on se, ettei sillä ole enää väliä. Äiti ei ole enää harmissaan siitä, etten käynyt tarpeeksi usein, kun kaikki oli vielä hyvin tai silloin, kun kaikki ei enää ollutkaan niin hyvin. Eikä äiti ole enää loukkaantunut siitä, kun silloinkin sanoin typerästi. Jos kuoleman jälkeen ei ole enää mitään, eikä varsinkaan mitään inhimillisiä tunteita, niin voin ehkä lakata ruoskimasta itseäni näistä asioista. Jossain vaiheessa.

Äiti oli viimeisenä aamunaan suhteellisen tajuttomassa tilassa. Kiinnitin huomiota siihen, ettei hän enää räpsytellyt silmiään ollenkaan, vaikka ne olivat puoliksi auki. Muutama hetki ennen viimeistä henkäystä äidin silmät avautuivat kuitenkin täysin auki ja katse kohdistui jonnekin ylös kattoon. Nousin seisomaan äidin näkökenttään ja liikuin siinä, mutta katse ei kohdistunut minuun eikä seurannut liikettäni. Jonkun ajan päästä silmät sulkeutuivat takaisin siihen puoliksi aukinaiseen asentoon. Tilanne oli aivan järjettömän karmiva, mutta jäi silti kiinnostamaan minua.

Eilen luin blogia, jossa kirjoittajan aviomies kuoli syöpään ja hänen viimeiset hetkensä olivat aivan vastaavanlaiset. Ilmeisesti myös monilla muilla on samanlaisia kokemuksia. Tuo silmien avautuminen juuri ennen loppua on mielenkiintoinen ilmiö ja haluaisin kuulla jonkun asiantuntijalausunnon mistä se johtuu. Mitä sillä hetkellä tapahtuu ja mitä ne silmät näkevät? Tieteellinen minäni uskoo, että kyse on jostain lihasten kouristuksista ja/tai aivojen lopputoiminnasta eikä ihminen näe enää mitään. Henkinen minäni taas pohtii muita vaihtoehtoja.

Joku viisas on joskus sanonut, että ihminen kuolee aina silmät auki. Olen taipuvainen uskomaan.

I'm looking at you through the glass

Mustavalkomaanantaissa yritetään kuvata mahdollisimman monia erilaisia esineitä, joiden materiaalina on lasi.

Galilein lämpömittari on tehty lasista. Kuva kertoo myös, että kotonani on aika lämmintä, koska tuo 22 asteen painokin on alhaalla samassa läjässä muiden alempien lämpötilojen painojen kanssa.

Meinasin ensin kuvata tätä esinettä, mutta sitten muistinkin osallistuneeni sillä jo kerran mustavalkohaasteeseen.

Ensilumi tulee kuudelta

Voihan nenä. Ja räkä. Ja kurkkukipu. Etten sanoisi.

Eilen kaikki oli ihan hyvin. Menin iltasella jumppaan ja sielläkin kaikki oli ihan hyvin. Jaksoin ihan hyvin, tai no, niin hyvin kuin jumpassa nyt yleensäkään jaksan. Mikään ei viitannut flunssaan. Kunnes kotisohvalla hieman myöhemmin kurkku alkoi tuntua kummalta ja vielä vähän myöhemmin nenää alkoi kutittaa ja siinä se sitten oli. Flunssa. Nukuin koko yön villasukat jalassa, jos sillä saisi vielä pelastettua jotain, ja minä inhoan sukat jalassa nukkumista. Ei saanut pelastettua. Aamulla kurkku oli kipeä ja nokkakin vähän vuotaa. Mikään kovin paha tämä ei vielä ole, mutta eipä sitä tiedä mitä tuleman pitää.

Nyt on ehkä ihan hyvä hetkikin vähän aikaa kuluttaa sohvaa (ja nenäliinoja). Olen tässä kuussa tukenut VR:ää niin paljon, että en varmaan halua vähään aikaan matkustaa yhtään minnekään. Mutta kun pysähtyy, on liikaa aikaa ajatella. Tajuan, että koko tähänastinen elämäni jakautuu nyt kahteen osaan: aikaan, jolloin äiti oli, ja aikaan, jolloin äitiä ei enää ole. Mikään ei ole enää samoin. Joulu lähestyy ja se onkin ihan oma lukunsa. Kunpa sen voisi vaan skipata tänä vuonna. Haluaisin, ettei kukaan toivottaisi minulle tänä vuonna hyvää joulua. Toivottaahan ne kuitenkin ja hyvää tarkoittaa. Ehkä parempaa kuin minään jouluna koskaan tätä ennen. Mutta ei se vaan voi olla hyvä.

Jos lunta ei tulisi ollenkaan tänä talvena, niin silloin ehkä vähän tuntuisikin siltä, että tämä talvi jää välistä. Se sopisi minulle oikein hyvin. Kesän jaksaa jotenkin paremmin.

Lisäys: Ai niin, siitähän minun piti avautua tässä, ennen kuin juttu lähti sivuraiteilleen, että on ärsyttävää, kun muuten voisi vaan maata viltin alla kampaamatta naamaa tai hiuksia, mutta on pakko lähteä käymään kaupassa, koska nenäliinat loppuu ja leipä on homeessa.

Everybody knows this party sucks

Tässä on hurahtanut useampi kuukausi ilman kuukauden miestä, mikä ei kai voi kertoa mistään muusta kuin julkkismiesten heikosta tasosta. Nyt tilanteeseen tulee kuitenkin muutos.

Marraskuun mies on ehdottomasti...

Eugene Hütz

Eugene on siis Gogol Bordellon laulaja ja olin eilen katsomassa heitä akustisena Tavastialla. Siis ensinnäkin... Tuo nenä! Oh mein gott, se on niin seksikäs, että housuni melkein putoavat itsellään jalastani. Eugenen silmät sopivat myös oikein hyvin kehystämään tuota nenää.

Eilisellä keikalla huomioni kiinnittyi myös Hützin lihaksiin. Ne eivät olleet mitkään pullisteltavan ylisuuret lihakset, mutta ne erottuivat jokaista yksityiskohtaa myöten ihon alta. Tyypin rasvaprosentin täytyy olla lähellä nollaa. Tuollaisesta jäntevästä lihaksikkuudesta minä tykkään. Moni suomalaisurheilija olisi varmaan kateellinen siitä kropasta.

Dalín ja Poirotin lisäksi on harvoja miehiä, joita pukee viikset. Eugene Hütz on ehdottomasti yksi niistä.

Presidenttipeliä

Vaikka presidentinvaaleihin on vielä pari kuukautta, ei uutisia pysty katsomaan eikä päivän lehteä lukemaan ilman, että siellä jauhettaisiin presidenttiehdokkaista. Siksipä kannan korteni kekoon niin kuin ahkera muurahainen, joka olen.

Minusta ehkä hauskinta näissä vaaleissa on se, että ehdolla on kolme Paavoa. Olen alusta asti heittänyt vitsillä (tai ehkä en) äänestäväni Paavoa, mutta en vain tiedä ketä niistä. Teen siis pienen yhteenvedon mahdollisista Paavoista:

• Väyrynen on ehdottomasti hauskin näistä kolmesta Paavosta. Väyrynen on edukseen talk show -tyyppisissä ohjelmissa ja osaa nauraa itselleenkin. Tai ainakin antaa sellaisen kuvan. Väyrysen poliittisista agendoista minulla ei ole hajuakaan, mutta ne eivät voi olla hyviä.

• Lipponen on lepponen, paitsi jos suuttuu. Lipponen puhuu hitaasti, joten hänen viihdearvonsa on hiukan matalampi kuin Väyrysen. Lipponen on yhtä vanha kuin ikihonka, joten hänestä löytyisi kyllä sellaista entisaikojen presidentin karismaa ja arvovaltaa. Lipponen ei voi olla liian vanha presidentiksi, koska hänen molemmat vanhempansakin ovat vielä elossa.

• Arhinmäki on hurjan nuori presidentiksi eikä varmaan olisi edes lähtenyt ehdolle, ellei omat joukot olisi kannattaneet niin kovasti. Arhinmäki on 35 vuotta Lipposta nuorempi ja varmasti itsekin tietoinen siitä, että ei tule valituksi, toisin kuin nuo kaksi muuta Paavoa. Arhinmäki jakaa Paavoista parhaiten saman arvomaailman minun kanssani.

Nämä pressanvaalit ovat itse asiassa siitäkin hassut, että melkein pitäisi päättää äänestääkö Niinistöä vai Soinia vastaan. Harmi, ettei vaaleissa voi antaa miinusääniä. Jos olisi olemassa sellainen häviävänkin pieni mahdollisuus, että Soini voittaa vaalit, niin silloin minun pitäisi äänestää Niinistöä. Mutta kun en halua.

En voi käsittää Niinistön suosiota. En näe hänessä minkäänlaista karismaa, varsinkaan sen jälkeen, kun tajusin hänen olevan joku tynnyrintapin mittainen. Olen myös kuullut luotettavalta taholta, että Niinistö on mulkku jätkä. Toisaalta Niinistön suosio tuntuu olevan niin suuri, että ei taida olla väliä pidetäänkö vaaleja ollenkaan. Niinistön voisi gallupien perusteella suoraan kruunata presidentiksi.

There are many here among us who feel that life is but a joke

Mitään sanottavaahan ei ole, mutta silti tuntuu, että jotain tänne pitäisi välillä sanoa. Että ette unohtaisi minua, tai minä teitä.

Viime viikko oli niin hektinen, että en ollut yhtä kokonaista päivää kotona tai edes samalla paikkakunnalla kuin koti. Viime viikolla ei ehtinyt ajatella mitään ahdistavia ajatuksia tai surra yksinään. Viime viikolla ei myöskään ehtinyt yhtään urheilla, mistä koin pienesti huonoa omaatuntoa, mutta toisaalta kaikki korvaava oli niin kivaa, ettei omatuntoni kuiskinta paljoa painanut.

Tällä viikolla ehdin olla kotona melkein joka päivä, joten hommat olisi laitettava järjestykseen. Olisi tiskattava massiivinen tiskivuori ja pestävä pyykkiä. Ja käytävä urheilemassa. Olen viime viikkoina yrittänyt käydä kahdesti viikossa kuntosalilla ja kahdesti jumpassa. Mitään tuloksia ei silti näy, mutta saapahan ainakin välillä tuulettaa korvienväliä. Tällä viikolla nimittäin ehtii myös oikein hyvin ahdistua kaikesta mahdollisesta, kuten rahattomuudesta tai tulevaisuuden näköalattomuudesta tai äidittömyydestä.

Tänäkin aamuna heräsin aivan liian aikaisin puhelimen pirinään. Tai oikeasti se ei pirise, vaan soittaa The White Stripesin Seven Nation Armya. En vastannut, koska tiesin soittajan olevan taas joku joka yrittää myydä minulle jotain, mihin minulla ei ole varaa saati kiinnostusta. Soitin jokunen viikko sitten Robinson-palveluun, joten kai niiden kohta pitäisi vaieta. Vihasin sitä puhelinmyyjää enemmän kuin ketään hetkeen, sillä heti herättyäni rupesin miettimään tilin saldoa ja laskujen yhteissummaa, eikä lopputulos ollut mitenkään positiivinen. Mutta onneksi verokarhu kohta palauttaa minulle sen, mikä minulle kuuluu.

Lähitulevaisuudessa on luvassa kummipojan ensimmäiset synttärit sitten itse syntymän sekä elämäni toinen vierailu Tavastialla. Ensimmäisen — ja tähän mennessä ainoan — kerran olin Tavastialla joskus vuosia sitten kuuntelemassa CMX:ää. Yrjänä aloitti keikan sanomalla, että "tänään soitamme pitkään" ja sen jälkeen CMX soitti tunnin, sisältäen encoren. Olin hämmentynyt. Jos tuo on helsinkiläisellä mittakaavalla pitkään, niin toivottavasti tämä seuraava Tavastian keikka on vieläkin pidempi. Mutta siitä lisää ensiviikolla, ehkä.

Nyt rupean. Ehkä.

(Kuva täältä).

Little piece of eye candy

Kun nyt kerta haukuin Google Readeria tuossa taannoin, niin on nyt pakko ottaa pikkuisen myös takaisin.

Nimittäin siihen tulla tupsahti tässä joku päivitys, jonka asensin, ja noiden pikkuruisten kuvakkeiden myötä siitä tuli heti huomattavasti kivemman näköinen. Jopa iloinen. Tykkään taas.

Readerin yläosa on yhä tylsä ja väritön, mutta kuka sitä nyt katselee. On tämä ainakin parannus.