All the small things

Joskus nettilehtiä seuratessa tulee mieleen, että Facebookista on ehkä tullut liian iso osa meidän elämäämme. Itsehän en ole sitä mieltä, että oikea elämä ja tämä virtuaalielämä olisivat jotenkin kaksi täysin erillistä maailmaa, joista toinen (yleensä jälkimmäinen) korvaa toisen (yleensä ensimmäisen) kokonaan. Mutta jos valtakunnan median pää-äänenkannattajakin uutisoi isolla, kun Facebookissa tapahtuu jotain muutoksia tai kun joku luulee, että siellä on tapahtunut jotain kamalaa, jota sitten ei loppujen lopuksi yleensä olekaan tapahtunut, niin kyllä vaan tuntuu vähän kummalliselta.

Katselin eilen ihan sattumalta televisiosta Ykkösdokumenttia, joka kertoi vanki-iseistä. Ei ehkä ihan ensimmäinen ohjelma, jossa odottaa näkevänsä tuttuja naamoja, mutta niinpä vaan yksi vanki-isä oli hemmo, jonka kanssa teinivuosina pyörittiin samoissa porukoissa. Minä enemmän teininä ja hän vähemmän, kun on kuitenkin jokusen vuoden minua vanhempi. Eipä sillä, en tyypin silloisilla elintavoilla ja -tyylillä yllättynyt tästä käänteestä, mutta televisiossa näkeminen oli yllätys kuitenkin. Ja tavallaan hauska myös tietää, sillä tuleehan sitä toisinaan mietittyä missä kukin kulkee. Tai on kahlittuna. Ohjelmassa tyyppi sanoi päättäneensä nyt ihan tosissaan ottaa sellaisen suunnan elämälleen, ettei tarvitsisi palata enää kiven sisään. Toivottavasti onnistuu!

Bloggerin käyttöliittymä on nyt jotenkin ihan rikki. Tässä ruudussa ei ole näiden kirjoituslaatikoiden lisäksi kuin oikoluku, kuvan lisäysmahdollisuus ja esikatselu kahteen kertaan. Ja ilmeisesti kirjoitan tätä tekstiä html-tilassa, vaihtoehtoja ei ole. Että ei sitten mitään hienosteluja, kuten lihavointia tai kursivointia saati sitten linkityksiä tällä kertaa. Toivottavasti tämä palautuu jonain päivänä, ettei tarvitse alkaa jatkossa html:ää naputella.

Do you come from a land down under?

Vaikka poikakalenteri jäikin vähän vajaaksi tänä vuonna, niin vuoden viimeiseksi kuukauden mieheksi pääsee...

Charles Mesure

Charles näyttelee Täydellisissä naisissa jotain australialaishahmoa, enpä nyt muista roolihahmon nimeä. Haluaisin kovasti parittaa sarjassa tämän aussimiehen Breen kanssa, mutta jostain syystä käsikirjoittaja on päätynyt paljon tylsempään vaihtoehtoon.

Meriitiksi riittänee (kropan lisäksi), että mies on australialainen. Olen niiiiin heikkona australialaisiin miehiin. No en nyt kaikkiin tietenkään, mutta sieltä tulee aika laadukasta tavaraa. Siis jotenkin se, miten ne puhuu... Läkälääh. Vai mitä, tytöt?

On sillä ihan nätit silmätkin.

Porsaita äidin oomme kaikki

Mikähän tässä maailmassa on vinksallaan, kun yllä olevasta kuvasta tulee niin monelle ensimmäisenä mieleen pedofilia? Sen sijaan, että tulisi mieleen rakastava isä pitämässä tytärtään sylissään. Kopioin (varastin, pahoittelut siitä) kuvan Radio Rockin Facebook-sivulta, jossa kuvan alle tuli paljon kommentteja, kuten "hyi *****" (valitse mieleisesi kirosana) ja "sairasta" ja "mautonta" yms. yms., mutta onneksi myös niitä, joissa kuvassa ei nähty mitään muuta kuin isä ja tytär.

Onko asiat tosiaan menneet siihen pisteeseen, että isä ei saa enää koskettaa tai pussata tytärtään ilman, että ympäristö kokee sen perverssinä ja pahana asiana? Mahtaa olla vaikeata olla mies tänä päivänä. Jokainen isä on potentiaalinen pedofiili. Entäs äidit sitten? Onko se ihan ok, että äiti halaa ja pussaa poikaansa ilman, että vieressä kukkahattutädit pitävät sitä jotenkin sairaana ja ovat soittamassa lastensuojeluviranomaisille?

Onneksi meillä Suomessa on aina ollut sauna, joka on hiukan lieventänyt tätä erkaantumista tosielämästä. Meillä ainakin oli lapsena ihan tavallista, että käytiin koko perhe, ihan isää myöten, yhdessä saunassa. Silleen ilman vaatteita. Ei siinä ollut mitään outoa tai likaista. Onkohan sekään nykypäivänä enää sopivaa?

Joku siellä kuvan kommenteissa tiesi kertoa, että H&M:llä olisi kampanja, jossa julkkismiehet poseeraisivat lastensa kanssa. Jotenkin todella rumaa ja surullista, että joidenkin ensimmäinen ajatus kuvista on lapsen seksuaalinen hyväksikäyttö.

Ps. Minua ärsyttää myös ihan täydeltä laidalta nykymaailman mukahauska kaksimielisyys. Kun ihmisiltä on pilattu kaikki sanat piparista hinaajaan. Mitään ei voi enää sanoa ilman, että hih hih vähä noloo se sano pipari...

Mistä mä sen tiedän ollaanko jo siellä

Nyt kun paistaa aurinko, aion lähteä käymään ulkona. Minulla on asioita tiettyyn suuntaan, joten voin kävellä auringonpaisteessa pitkin kosken ja suvannon rantaa. Tietysti tulin ensin kirjoittamaan tämän blogiin, joten varmasti ehtii alkaa sataa ennen kuin pääsen ulos oikeasti.

Viime päivät ovat olleet huteria. Veri ei kierrä kunnolla vintille, joten koko ajan on pikkuisen epätasapainoinen olo. Tai lähinnä maailma ympärilläni ei ole aivan vakaa. Syykin tähän on selvillä ja helposti torjuttavissa: puren hampaita yhteen nukkuessani. En myöskään osaa tehdä vatsalihasliikkeitä muuten kuin niskani jumittavalla tavalla.

Minulla on lempijumpanohjaaja. Tai on ollut vasta parin jumpan ajan, koska vasta muutama viikko sitten tajusin hänen lemppariutensa. Viime keskiviikkona lempijumpanohjaaja sitten sanoi, että se on hänen viimeinen jumppansa. Niin kuin koskaan. Olin musertunut. En voi löytää toista lempijumpanohjaajaa, jonka pään päällä paistaa koko ajan aurinko ja joka kuitenkin piiskaa koko ajan jaksamaan. "Enää 12 jäljellä! Vielä jaksaa! Nyt et luovuta kesken! Kohta ei enää tehdä vatsalihasliikkeitä!" Lempijumpanohjaajan jumpat eivät ole mitenkään liian raskaita, mutta ne ovat (olivat) ihan älyttömän tehokkaita. Pakarani ja reiteni olivat viime jumpan jälkeenkin ihan rautakanget pari päivää. Juuri sellainen lempijumpanohjaajan pitäisi olla.

Jumpan vatsavastapainoksi ostin itselleni Haribon joulukalenterin. Ensimmäisen päivän luukusta tuli pieni pussillinen nallekarkkeja. Toisen päivän luukusta tuli jotain toisia jouluisesti muotoiltuja viinikumeja. Tämän päivän luukkua en ole vielä avannut, koska saan avata sen vasta ruoan jälkeen. Ostin myös perinteisen kuvajoulukalenterin, jonka päällä on kuva joulupukista tunkeutumassa sisään johonkin taloon. Ei glitteriä. Lisäksi minulla on Aamulehden joulukalenteri (ei arvontaa tänä vuonna!!!) ja kirjakerhon joulukalenteri, jonka luukuissa saattaa olla arveluttavaa mainontaa. Kysyin tyypiltä montako joulukalenteria hänellä on. Ei kuulemma yhtään, koska hän ei ole enää tarhaiässä. Miehet ovat tylsiä...

Tämä joulukalentereiden paljous saattaa sotia vastaan aiempaa manifestiani, jossa annoin ymmärtää, etten odota joulua yhtään ja olisipa se jo ohi. Olen yhä sitä mieltä, mutta saa sitä kai tässä pakko-odotellessa vähän lapsettaa silti?

Hey little thing let me light your candle

Olen valittanut tästä ennenkin, mutta mikä vaivaa nykypäivän pöytäkynttilää?

Ennen eli vanhoina hyvinä aikoina^TM kynttilät valuttivat steariinia aluslautaselle ja siihen oli kiva tökkiä sormia. Sormenpäihin jäi hauskat kuoret, joiden irtirepimisestä sai outoa tyydytystä. Vaan ei nykypäivänä.

Nykyajan kynttiät eivät valuta. Ei sitten niin millään. Sen sijaan ne palavat syvälle syvälle kuoppaan. Pettymys on tavallaan kaksinkertainen. Ensinnäkään ei saa sitä tyydytystä sormien tökkimisestä kuumaan steariiniin, mutta kynttilän tuottama ilo on myös kovin lyhytaikainen, kun eihän se liekki edes näy enää hetken päästä. Siellä se palaa loimottaa keskenään onkalossa jossain kilometrin syvyydessä.

Googlailin tätä riipivää ongelmaani ja löysin yhden ohjeen kynttilänpolttoon: "Pöytäkynttilä palaa kauneimmin kun poltat sitä n. 2 h kerrallaan jolloin reunat sulavat tasaisesti eikä kuoppaa pääse syntymään." Kaksi tuntia? Kaksi tuntia?!!? Kuka polttaa kynttilää kaksi tuntia kerrallaan? Kyllä kynttilää poltetaan koko ilta tai ainakin niin kauan kuin huvittaa ja kyllä sen pitää palaa nätisti koko sen ajan! Täällä määrään minä eikä minun kynttiläni!!!

Olen kokeillut kaikkea: Havia, Ikeaa, Pirkkaa... Jos joku tietää hyviä pöytäkynttilöitä, jotka eivät pala kuopalle, niin vinkkejä otetaan vastaan!

Kuvan kynttilä (Ikeasta) on kokenut jo väkivaltaa, sillä olen taittanut
ja katkonut noita reunoja, jotta kuoppa ei olisi niin syvä.

On se hirveätä, kun kynttilänpolttokin pilataan ihmisiltä!

You and me baby ain't nothin' but mammals

Ei ehkä ole todellista. Eilen ihan muuten vaan katsoin tuolta tämän blogin valvovasta silmästä, että mistä tänne on eniten tullut liikennettä ja hämmästyin niin maan perusteellisesti. Nimittäin yksi suurimmista tulonlähteistä oli tuo ah niin ihana kaksplus.fi. Klikkasin itseni lähteeseen ja todellakin, siellä oltiin käyty lyhyt mutta ytimekäs keskustelu (ei varmaan pitäisi oikeasti linkittää, kaivan taas verta nenästäni) blogistani. Tai lähinnä blogin kirjoittajasta, eli minusta. Keskustelu on kesältä 2010. Miten en ole tiennyt tästä aikaisemmin?

Kirjoitin siis joskus sata vuotta sitten jotain siitä, että olin vahingossa päätynyt lukemaan keskustelua, jossa "kaksplus-mammat" kyselevät kokemuksia peppuseksistä ja huvituin niin paljon, että bloggasin aiheesta. Valitettavasti ketjun aloittaja ei ole osannut laittaa linkkiä suoraan siihen kirjoitukseeni enkä jaksa itse etsiä sitä. Jos joku muu jaksaa, niin be my guest.

Meinasin tukehtua nauruun tuota valitettavan lyhyttä ketjua lukiessani (olisihan se hivellyt, jos minusta oltaisiin puhuttu sivutolkulla). Kritiikki oli niin viiltävää ja paikkansapitävää, että melkein rupesi jännittämään. (Ai niin, edellinen lause oli sitä sarkasmia). Lainaan keskustelun parhaita paloja, niin teidän ei tarvitse klikata itseänne sitä lukemaan, jos ette halua.

"Ei kannattaisi avata kaikkia ketjuja/keskusteluita, sitä voi vaikka unohtua lukemaan peppuseksistä vaikka aihe ei mitenkään kiinnosta."
Tämä kommentoija on kyllä aivan oikeassa, ei kannattaisi. Valitettavasti google silloin johdatti minut väärille poluille. Ja ei, minua ei kiinnosta lukea muiden peppuseksistä. No ei kyllä omastanikaan. Kaikesta ei tarvitse lukea. Eikä kirjoittaa.

"Repesin myös, kun luin sitä hurskastelua. Jokin mystinen voima ilmeisesti pakotti siveellisen naisihmisen avaamaan (peppu)seksiketjun ja sitten tämä hypnotisoitui moisesta pahuudesta niin, että oli pakko lukea koko ketju alusta loppuun saakka".
Hurskastelua... hah hah haa... Siveellisen... hoh hoh hoo... Voin muuten kertoa, että en lukenut sitä ketjua loppuun saakka.

"Jahas. Ollaan varmaan rikottu jonkun äiti-kuva. Eihän äidit harrasta seksiä. Paitsi ehkä lähetyssaarnaajassa perjantaisin saunan jälkeen tmv."
Ei suinkaan. Lähinnä vahvistui se kuva, että joiltain äideiltä katoaa täysin itsesensuuri ja arviontikyky sen jälkeen, kun saadaan lapsia. Ei kaikkea tarvitse jakaa. Kuten ruokatunnilla lasten ulosteen koostumusta kyseisenä aamuna.

"Ilmankos tää saitti on ollu koko päivän ihan tukossa. Ilmaista mainosta rutkasti, ja seksihän myy!"
Olen imarreltu, mutta ei täällä nyt niin paljoa ole lukijoita, että saataisiin kaksplus.fi:n palvelin tukkoon.

"Tuo bloggaaja on vähän putkiaivoisen oloinen, sorry vaan. Ei mitään käsitystä internetin keskustelupalstojen luonteesta ja mm. provoilusta. Millähän perusteella hän arvioi, että keskustelu jota hän kauhistui, ei sisältänyt provoilua."
Juu, ei mitään käsitystä. Minä aina ensisijaisesti kauhistun enkä taatusti koskaan itse provosoi. Mitä siitä alkuperäisestä keskustelusta muistan, niin jos siinä oli provoilua, niin se oli sitten todella huonoa provoilua, koska se ei ollut a) hauskaa, b) ärsyttävää eikä c) siitä kukaan provosoitunut. Tai sitten jotkut saavat hupinsa siitä, mitä me normaalit ihmiset kutsumme keskusteluksi.

Muistakaahan nyt sitten mainita, että bloggaaja oli hyvin tuohtunut tämän tekstin kirjoittaessaan. Ja kauhisteli ja paheksui erittäin paljon.

X-ray mind

Toivottavasti ketään ei ahdista, jos puhun kuolemasta täällä. Mutta kun se on käynyt lähellä, niin sitä tulee käsiteltyä aika paljon. Herkimpien ei välttämättä kannata lukea loppuun asti. Tai en osaa sanoa kannattaako vai ei, sillä itselleni aihe ei ole mikään tabu.

***

Mehän emme tiedä mitä ihmiselle kuoleman jälkeen tapahtuu. Jokaisella on omat teoriansa ja uskomuksensa, mutta kukaan ei ole palannut kertomaan totuutta. Itse lähtökohtaisesti uskon siihen, että kuoleman jälkeen ei ole enää mitään. Toisaalta olen myös hiukan buddhalaisuuteen taipuvainen ja ainakin leikillisesti uskon jälleensyntymään. Tietyt teoriani jopa tukevat tätä, mutta en rupea selittämään niitä, koska ne kuulostavat naurettavilta tullessaan ulos päästäni.

Oli miten oli. Läheisen kuoleman jälkeen ihmistä lohdutetaan sillä, että se edesmennyt kuitenkin jostain pilvenreunalta näkisi ja jollain tavalla huolehtisikin meistä tänne maankamaralle jääneistä. Se on lohdullinen ajatus tietyissä tilanteissa, mutta mihin tuo näkeminen sitten rajoittuu? Elämässäni tapahtuu nimittäin paljon asioita, joita en ole ennenkään kertonut äidille ja nyt yllättäin, kuoleman myötä, hänellä olisikin yliluonnollinen röntgenkatseen tapainen kyky nähdä mitä elämässäni tapahtuu. Olen varma, ettei äiti haluaisikaan nähdä kaikkea, mutta uteliaisuuttaan tietysti katsoisi ja katuisi.

Minulle lohtua on eniten tuonut ajatus siitä, että kuoleman jälkeen ei ole enää mitään. Ei surua, ei huolta, ei katkeruutta, ei mielipahaa sen enempää kuin mitään positiivisia tunteitakaan. Poden niin miljoonasta asiasta huonoa omaatuntoa, että käytännössä ainut lohtu on se, ettei sillä ole enää väliä. Äiti ei ole enää harmissaan siitä, etten käynyt tarpeeksi usein, kun kaikki oli vielä hyvin tai silloin, kun kaikki ei enää ollutkaan niin hyvin. Eikä äiti ole enää loukkaantunut siitä, kun silloinkin sanoin typerästi. Jos kuoleman jälkeen ei ole enää mitään, eikä varsinkaan mitään inhimillisiä tunteita, niin voin ehkä lakata ruoskimasta itseäni näistä asioista. Jossain vaiheessa.

Äiti oli viimeisenä aamunaan suhteellisen tajuttomassa tilassa. Kiinnitin huomiota siihen, ettei hän enää räpsytellyt silmiään ollenkaan, vaikka ne olivat puoliksi auki. Muutama hetki ennen viimeistä henkäystä äidin silmät avautuivat kuitenkin täysin auki ja katse kohdistui jonnekin ylös kattoon. Nousin seisomaan äidin näkökenttään ja liikuin siinä, mutta katse ei kohdistunut minuun eikä seurannut liikettäni. Jonkun ajan päästä silmät sulkeutuivat takaisin siihen puoliksi aukinaiseen asentoon. Tilanne oli aivan järjettömän karmiva, mutta jäi silti kiinnostamaan minua.

Eilen luin blogia, jossa kirjoittajan aviomies kuoli syöpään ja hänen viimeiset hetkensä olivat aivan vastaavanlaiset. Ilmeisesti myös monilla muilla on samanlaisia kokemuksia. Tuo silmien avautuminen juuri ennen loppua on mielenkiintoinen ilmiö ja haluaisin kuulla jonkun asiantuntijalausunnon mistä se johtuu. Mitä sillä hetkellä tapahtuu ja mitä ne silmät näkevät? Tieteellinen minäni uskoo, että kyse on jostain lihasten kouristuksista ja/tai aivojen lopputoiminnasta eikä ihminen näe enää mitään. Henkinen minäni taas pohtii muita vaihtoehtoja.

Joku viisas on joskus sanonut, että ihminen kuolee aina silmät auki. Olen taipuvainen uskomaan.

I'm looking at you through the glass

Mustavalkomaanantaissa yritetään kuvata mahdollisimman monia erilaisia esineitä, joiden materiaalina on lasi.

Galilein lämpömittari on tehty lasista. Kuva kertoo myös, että kotonani on aika lämmintä, koska tuo 22 asteen painokin on alhaalla samassa läjässä muiden alempien lämpötilojen painojen kanssa.

Meinasin ensin kuvata tätä esinettä, mutta sitten muistinkin osallistuneeni sillä jo kerran mustavalkohaasteeseen.

Ensilumi tulee kuudelta

Voihan nenä. Ja räkä. Ja kurkkukipu. Etten sanoisi.

Eilen kaikki oli ihan hyvin. Menin iltasella jumppaan ja sielläkin kaikki oli ihan hyvin. Jaksoin ihan hyvin, tai no, niin hyvin kuin jumpassa nyt yleensäkään jaksan. Mikään ei viitannut flunssaan. Kunnes kotisohvalla hieman myöhemmin kurkku alkoi tuntua kummalta ja vielä vähän myöhemmin nenää alkoi kutittaa ja siinä se sitten oli. Flunssa. Nukuin koko yön villasukat jalassa, jos sillä saisi vielä pelastettua jotain, ja minä inhoan sukat jalassa nukkumista. Ei saanut pelastettua. Aamulla kurkku oli kipeä ja nokkakin vähän vuotaa. Mikään kovin paha tämä ei vielä ole, mutta eipä sitä tiedä mitä tuleman pitää.

Nyt on ehkä ihan hyvä hetkikin vähän aikaa kuluttaa sohvaa (ja nenäliinoja). Olen tässä kuussa tukenut VR:ää niin paljon, että en varmaan halua vähään aikaan matkustaa yhtään minnekään. Mutta kun pysähtyy, on liikaa aikaa ajatella. Tajuan, että koko tähänastinen elämäni jakautuu nyt kahteen osaan: aikaan, jolloin äiti oli, ja aikaan, jolloin äitiä ei enää ole. Mikään ei ole enää samoin. Joulu lähestyy ja se onkin ihan oma lukunsa. Kunpa sen voisi vaan skipata tänä vuonna. Haluaisin, ettei kukaan toivottaisi minulle tänä vuonna hyvää joulua. Toivottaahan ne kuitenkin ja hyvää tarkoittaa. Ehkä parempaa kuin minään jouluna koskaan tätä ennen. Mutta ei se vaan voi olla hyvä.

Jos lunta ei tulisi ollenkaan tänä talvena, niin silloin ehkä vähän tuntuisikin siltä, että tämä talvi jää välistä. Se sopisi minulle oikein hyvin. Kesän jaksaa jotenkin paremmin.

Lisäys: Ai niin, siitähän minun piti avautua tässä, ennen kuin juttu lähti sivuraiteilleen, että on ärsyttävää, kun muuten voisi vaan maata viltin alla kampaamatta naamaa tai hiuksia, mutta on pakko lähteä käymään kaupassa, koska nenäliinat loppuu ja leipä on homeessa.

Everybody knows this party sucks

Tässä on hurahtanut useampi kuukausi ilman kuukauden miestä, mikä ei kai voi kertoa mistään muusta kuin julkkismiesten heikosta tasosta. Nyt tilanteeseen tulee kuitenkin muutos.

Marraskuun mies on ehdottomasti...

Eugene Hütz

Eugene on siis Gogol Bordellon laulaja ja olin eilen katsomassa heitä akustisena Tavastialla. Siis ensinnäkin... Tuo nenä! Oh mein gott, se on niin seksikäs, että housuni melkein putoavat itsellään jalastani. Eugenen silmät sopivat myös oikein hyvin kehystämään tuota nenää.

Eilisellä keikalla huomioni kiinnittyi myös Hützin lihaksiin. Ne eivät olleet mitkään pullisteltavan ylisuuret lihakset, mutta ne erottuivat jokaista yksityiskohtaa myöten ihon alta. Tyypin rasvaprosentin täytyy olla lähellä nollaa. Tuollaisesta jäntevästä lihaksikkuudesta minä tykkään. Moni suomalaisurheilija olisi varmaan kateellinen siitä kropasta.

Dalín ja Poirotin lisäksi on harvoja miehiä, joita pukee viikset. Eugene Hütz on ehdottomasti yksi niistä.