Tiina lienee kielinatsi

Voi yhden kerran, kun taas sain ylimääräisiä kierroksia luettuani internettiä. Ei mitään sen ihmeempää, mutta kun ihmiset eivät vaan osaa käyttää lienee-sanaa. Onko sitä sitten pakko käyttää, jos ei osaa? Tuntuu olevan. Lienee ei ole sana, jonka voi tunkea ihan mihin lauseeseen tahansa silloin, kun jostain ei ole aivan varma.

Lienee mahdotonta käyttää lienee-sanaa oikein. "Tämä lienee kertoo sen" (malliesimerkkilause, jonka juuri luin internetistä) on aivan päin pebanderia. Tuota virheellistä tapaa näkee nykyisin ihan käsittämättömän paljon. Voit sanoa "tämä kertonee sen", jos välttämättä haluat käyttää potentiaalia. Lienee ei ole synonyymi sanalle kai. Lienee on olla-verbin epäsäännöllinen potentiaali. Et varmaankaan sanoisi, että "tämä on kertoo sen", ethän?

Joku hyvinkin kielitaitoinen ihminen joskus väitti minulle, että lieneetä muka voi käyttää tuohon (väärään) tapaan, mutta tässä kohtaa en suostu joustamaan. En voi. Kielikorvani jo sanoo, että se on huonoa suomea, joten silloin sen täytyy olla huonoa suomea. Aivan kuin silmänaluksetkin, jonka Kielitoimisto hyväksyy nykyisin ihan suomeksi.

Anteeksi nyt vaan, mutta jos tekisitte niin kuin minä sanon, niin maailma olisi paljon parempi paikka. Minulle ainakin.

There's no time to discriminate

Natalie Dee

Ärsyttävät ihmistyypit kuntosalilla ja jumpissa:

• Kaverustyypit, jotka istuvat vierekkäisissä laitteissa lähinnä juttelemassa ja tekevät ehkä kymmenen minuutin välein muutaman toiston, jonka jälkeen jatkavat juttelua. Se perinteinen.
• Tyypit, jotka eivät laita painoja paikoilleen lopetettuaan.
• Tyypit, jotka ovat juuri siinä laitteessa tai käyttävät juuri niitä painoja, joita minä tarvitsisin. Tätä he toki eivät tee kiusallaan, mutta ärsyttää silti, kun oma flow keskeytyy tai täytyy keksiä jotain muuta.
• Tyypit, jotka kävelevät sentin päästä, kun olen tekemässä esimerkiksi etuheilautuksia kahvakuulalla. Ihan oma vika, jos osuu. 
• Tyypit, jotka hikoilevat kuin niagara, mutta eivät lopetettuaan kuivaa lätäkköä ympäriltään. 
• Tyypit, jotka tulevat jumppa-/venyttelytunnilla liian lähelle, vaikka tilaa olisi mennä vähän kauemmaskin. Jälleen oma vika, jos venyttelen vahingossa raajani ohimoosi.
• Haahuilevat tyypit, jotka eivät tiedä mitä tekisivät ja missä kohtaa ja ovat koko ajan tiellä. Haittaa omaa rytmiä, kun täytyy odottaa, että toinen pääsee toimittamasta haahuiluaan siitä lähimaastosta. Monesti samoja kuin aiemmassa kohdassa mainitut sentin päästä kulkijat.
• Tyypit, jotka alkavat puhutella kesken jotain tiukkaa liikesarjaa. En - pysty - vastaamaan.
• Tyypit, jotka tulevat ohjatulle tunnille, asettuvat ikkunan viereen ja sulkevat sälekaihtimet. Eikö voisi mennä sinne toiselle seinälle, jos ei halua hyödyntää sitä ikkunan olennaisinta ominaisuutta, läpinäkyvyyttä? Itse kun menen aina ikkunan viereen juuri siksi, että näkisin muutakin kuin sen hikisen jumppasalin.
• Tyypit, jotka joko eivät kuuntele ohjaajaa ja vetävät ihan omaa treeniään tai sitten kuuntelevat, mutta eivät silti jostain syystä tajua miten pitäisi tehdä. Varsinkin jos tämmöinen tyyppi on suoraan edessä, niin se jotenkin sekoittaa omatkin kuviot, kun näköpiirissä joku huitoo miten sattuu.
• Tyypit, jotka kuuntelevat omalla soittimella omaa musiikkia, mutta eivät suinkaan kuulokkeiden kautta vaan kaiuttimen.
• Tyypit, jotka piereskelevät.
• Tyypit, joiden sukkahikiongelma on karmaiseva, mutta jotka silti haluavat venytellä ilman kenkiä.
• Tyypit. Ylipäänsä.

Oikeastaan olisi aika ihanteellista, jos salilla ei kävisi ketään muuta minun lisäkseni. Jumppatunneilla voisi käydä lisäkseni joku parikymmentä tyyppiä, niin että ei olisi ihan tyhjää, mutta silti runsaasti tilaa. Tämä ei varmaankaan olisi liikuntakeskukselle kovin kannattavaa toimintaa.


Yksikään noista listatuista tyypeistä ei ole keksittyjä, vaan joka ainoan olen tavannut ihan itse treenatessani.


***

Kuulin muuten viime viikolla salilla, miten lyötiin ensimmäistä naulaa uudenvuodenlupausten arkkuun. Joku nainen oli tullut salille, mutta hikoilemisen sijaan hän meni suoraan istumaan hierovaan nojatuoliin. Jokaiselle mahdolliselle kuulevalle korvaparille tuo nainen selitteli sitten äänekkäästi kuinka tänään ei ole ollenkaan treenifiilis, tänään on vain rentoutumisfiilis. Noin, siitä se lähtee. Huomenna ei olekaan yhtään saalaattifiilis, vaan onkin vain hampurilaisfiilis. Hyvä, hyvä. Kohta mahdun taas treenaamaan salilleni muuhunkin aikaan kuin vain kahdeksalta aamulla tai illalla.

Best before end

Minulla on tänään "puhelinaika" lääkärille. Käytännössä se tarkoittaa sitä, että lääkäri soittaa minulle kahdeksan ja kahden välillä. Onneksi ei tuon isompaa haarukkaa ole. (Ironiaa). Tässä sitten istun puhelimeeni kahlittuna enkä esimerkiksi uskalla käydä suihkussa ennen kuin lääkäri on soittanut. Ei sillä, että terveydentilassani olisi mahdollisesti jotain, joka tekisi suihkussa käymisestä vaarallista, vaan sillä, että en vahingossa missaa tuota puhelua. En ole myöskään kuolemassa, tiettävästi ainakaan, ennen lopullista loppua, ei tarvise huolestua. Kävin vaan viikko sitten verikokeissa, joiden tuloksista lääkärin pitäisi nyt kertoa. Ehkä sieltä löytyy jotain, tai ehkä ei. Todennäköisesti ei.

En ole nukkunut viime yönä paljon kilin kakin vertaakaan. Uni ei vain tullut ja sitten nousinkin kahdeksalta odottamaan lääkärin puhelua, jota ei vielä ainakaan ole kuulunut. Mutta ei kai sitä sikeimmästä unesta voi herätä vastaamaan tuommoiseen puheluun. Muutenkaan en tahdo ymmärtää kyseisen lääkärin puhetta, saati sitten puoliunessa. Ei sillä, että nytkään olisin hirveän skarppi. Niin, minulla on yleensä hyvät unenlahjat eli nukahdan pääni osuessa tyynyyn, mutta tietysti aina silloin, kun täytyy herätä jostain syystä aikaisin, jättää Nukkumatti osoitteeni väliin. Jos lääkäri soittaisi nyt... nyt... NYT... (ei tehonnut), niin ehtisin vielä torkahtaa hetken ennen päivän rientoja, mutta jos se soittaa vasta kahdelta, niin peli on menetetty ja mustat renkaat silmien ympärillä saavutettu.

Mennyt joulun viiva loppiaisen aika harmittaa, sillä uusi uhkea elämäntapani sai uhkeutta aivan väärällä tavalla. Vaa'an mielestä uhkeutta on tullut lisää melkein pari kiloa ja mittanauhan mielestä se kaikki on vyötäröllä. Ystäväni sanoi tällä viikolla, että ei ole väliä sillä mitä syö joulun ja uudenvuoden välissä, vaan sillä mitä syö uudenvuoden ja joulun välissä. Tottahan tuo taitaa olla, mutta jotenkin nyt on todella todella vaikea saada tehtyä korjaus- ja ryhtiliikettä. Eikä viikonloppu varsinaisesti tule auttamaan asiaa, sillä vietän sen tätini herkkuruokien (ja viinin) ääressä. Mutta ensi viikolla sitten. Ja tällä kertaa ihan oikeasti. En kehtaa sopia seuraavaa treeniä rainerin kanssa ennen kuin saan joulunajan vahingot korjattua.

Juuri nyt

Sattumaako? Enpä usko!

Kuka on pimentänyt verkot ja juna-asemat?! Onko syyllinen tabloid-kokoinen Helsingin Sanomat? Kelatkaa.

Aamulehti

Kymmentuhatvuotisen historian tulos: Hengitys - sisään ja ulos

Jotenkin taas tulevaisuuden näkymät masentavat.

Kävin viime viikolla työhaastattelussa. Kyseessä oli vuokratyö eli tämä haastattelu oli vaihe 1, ja vaiheessa 2 olisi sitten päässyt haastatteluun siihen firmaan, johon vuokratyöläiseksi olisi mennyt.

Haastattelija hoki vaikka kuinka monta kertaa haastattelun aikana, että työ ei vastaa ollenkaan kykyjäni. Siis siinä mielessä, että olen kyvykkäämpi kuin työnkuva vaatisi. Yritin siinä sitten vakuuttamasta päästyänikin vakuuttaa, että olen silti aidosti kiinnostunut työpaikasta, haluan sen enkä aio viikon päästä lähteä johonkin haastavampaa (koska, ollaanpa rehellisiä, niitä ei hirveästi ole tarjolla). Haastattelun lopuksi minulle kerrottiin, että asiaan palataan ensi viikolla. No, nyt on sen ensi viikon perjantai jo pitkällä illassa, joten melko varmasti voin sanoa, että eipä palattu asiaan.

Tämä on justiinsa niin tätä. En saa niitä "kykyjäni vastaavia" töitä, koska niihin on kilpailu todella kova ja aina niitä löytyy tekemään tyyppejä, jotka ovat minua pätevämpiä ja joilla on vankkaa työkokemusta alalta, toisin kuin minulla, ikuisella pätkätyöläisellä. Ja niitä muita hommia taas en saa, koska olen ylikoulutettu enkä näin ollen voi oikeasti haluta tehdä sellaista työtä tai ainakin haen koko ajan jotain parempaa.

Ja itse kun olisin tyytyväinen, jos saisin välillä edes vähän kolmea kuukautta pidemmän työsopimuksen, että ei joka kuukausi tarvitsisi miettiä mistä sen leivän repii ja millä laskut maksaa.

Suomeksi sanottuna vituttaa.

When life gives you lemonade, make lemons

Pieni yhteenveto viime vuoden treeneistä ja siitä projektista, jota kutsumme uudeksi uhkeammaksi elämäntavaksi. Joskin sen seurauksena minun olisi tarkoitus olla ulkoisesti vähemmän uhkea, mutta sisäisesti sitäkin uhkeampi.

Kiloista en puhu mitään, koska en aio koskaan kertoa kenellekään (paitsi rainerille) mikä se lähtöpaino oli, mutta vyötärö on kaventunut tässä kahdeksassa kuukaudessa yhteensä 18 senttiä. Kuulostaa paljolta. Itse en näe sitä missään muussa kuin siinä, että housut putoavat ja vanhat vaatteet mahtuvat päälle paremmin, jos eivät jopa ole vähän liian suuriakin. Peilissä en näe minkäänlaista muutosta. Oikeastaan nyt harmittaa, että en ole ottanut ylös muita ympärysmittoja kuin vyötärön, sillä esimerkiksi reisien ja käsivarsien kehitystä olisi ollut hauska seurata. Tosin habahan kasvaa samaa tahtia kuin läski palaa, joten siinä ei varmaan ole merkittävää muutosta, heh heh.

Joskus kesällä hurahdin BodyPumpiin, joka onkin ollut aivan mahtava juttu. Aloitin jumppailun "mummojumpasta" (niska-selkä), josta siirryin hiukan vaativampaan (vatsa-peppu), mutta BodyPumpin aloittamisen jälkeen tuskin tulen koskaan palaamaan noihin. Etenkään siihen mummojumppaan. Varsinkin tästä tämänhetkisestä BodyPump-ohjelmasta tykkään aivan sikana. Musiikki noissa on aina ihan huonoa, paitsi hauistreenin biisi on oikein tilanteeseen sopiva ja rintatreenin Welcome to the Jungle on aivan oiva. Muihin LesMills-jumppiin en ole vieläkään uskaltanut mennä. Ehkä uudenvuodenlupaukseni onkin se, että kokeilen tänä vuonna edes kerran jotain toista LesMills-tuntia. BodyBalancea ei lasketa.

Joskus syksyllä sitten sijoitin vähäiset roposeni personal traineriin ja siitä alkoi aivan uudenlainen elämä kuntosalin puolellakin. Voi hyvä ihme, miten paljon välillä vihaan sitä rääkkiä ja silti rakastan sitä niin paljon. Varsinkin sen jälkeen kun se on ohitse. Välillä ärsyttää oikein kunnolla, kun toinen väittää vieressä, että jaksan kyllä, vaikka en jaksaisi. Mutta oikeasti sitten jaksoinkin, koska en ole kovin periksiantavaa sorttia. Ainakaan jos joku toinen katselee.

Heiaheian mukaan olen saavuttanut 133 % vuoden treenitavoitteestani, vaikka kesällä en tehnyt juuri mitään (paitsi kävin pumpissa). Kannattaa siis asettaa tavoitteet mahdollisimman matalalle, niin sitten voi paukutella henkseleitä, kun se kerran viikossa lähettää viestin: "Urheilit 8 kertaa, yhteensä 5 tuntia 41 minuuttia. Tämä on 200% tavoitteestasi - mahtavaa!" Tilastojen mukaan olen treenannut tänä vuonna 283 kertaa, yhteensä 217 tuntia. Crosstrainerilla olen tampannut 81 kertaa, kuntosalilla käynyt 67 kertaa, venytellyt 36 kertaa (sehän riittää), pumpissa käynyt 34 kertaa ja jossain muissa jumpissa 29 kertaa, spinningissä olen käynyt 17 kertaa. Tilastojen mukaan olen myös siivonnut kerran, kävellyt kerran, shoppaillut sekä noussut portaita kerran ja yhden kerran olen jopa ulkoiluttanut koiraa. Voi olla, että en ihan joka siivous- tai kävelykertaa ole merkannut ylös. Sairauspäiviä on ollut vain seitsemän, tosin en niitäkään aivan jokaista ole ylös merkannut. Muistaakseni en kuitenkaan ole viime kesäflunssan jälkeen ollut sairaana.

Viime viikolla muuten tajusin ensimmäistä kertaa askelkyykyn syvimmän olemuksen. Jo oli ehkä aikakin. Eikä se ollutkaan enää ihan niin epämiellyttävää kuin se on tähän asti ollut. Ette usko, miten paljon olen vihannut askelkyykkyä tässä kuluneiden kuukausien ja vuosien aikana. Kyse oli ihan tosi pienestä nyanssista, jonka johdosta jaksoin ja pystyin paljon paremmin, mutta pakaralihakset olivat sen jälkeen toista päivää hellänä. "Mahtavaa!" sanoisi heiaheia.

Tässä joulun ja uudenvuoden välillä olen antanut itselleni aika paljon löysää ja syönyt paljon ja varsinkin juonut alkoholia. On ollut aika kivaa, mutta kohta eli ehkä jo huomenna on tarkoitus ottaa tilanne taas haltuun ja paikkailla parissa viikossa syntynyttä vahinkoa. Suklaata tosin on vielä jäljellä ja ne saan syödä (ihan itse annoin luvan), mutta muuten olisi tarkoitus palata ruotuun. Onneksi rainerin kanssa seuraava tapaaminen on vasta joskus tammi-helmikuun vaihteessa, joten tässä on hyvin aikaa ruoskia itseni siihen kuosiin (ja parempaankin) mihin viimeksi jäätiin.

Tästä on hyvä jatkaa ja muuten! Menemme koko ajan kesää kohti! Jee!


Otsikko lainattu lempparisarjastani Modern Familysta.

Hulluja nuo roomalaiset

Jotenkin rasittavaa, kun kaikki ovat niin syvällisiä tänään. Kerrataan kulunutta vuotta ja muistellaan, mitä kaikkea hienoa ja mahtavaa siihen on kuulunut. Ja kaikkien ensi vuosi on vielä enemmän pullollaan rakkautta ja ihanuutta ja vaaleanpunaisia hattaroita. Niistä huonoistakin jutuista ollaan opittu ja kasvettu ihmisenä ja mitä kaikkea. Pah. Minä kieltäydyn kasvamasta ihmisenä yhdessä yössä vain sen takia, että joku jossain joskus on päättänyt, että kalenteri ja vuosiluku vaihtuu tässä kohtaa vuotta!

Ilmeisesti se joku jossain joskus on muuten ollut Julius Caesar. Ainakin näin olen antanut itselleni kertoa. Josta pääsemmekin paljon mielenkiintoisempaan aiheeseen kuin henkinen kasvu ja kaikki sentimentaalinen lässytys. Nimittäin Roomaan!

Ave Cesare, Morituri te Salutant!

Jotkuthan teistä ehkä tietävät, että kävin syyskuussa Roomassa. Sitä ennen en oikeastaan koskaan ollut tuntenut minkäänlaista vetoa kyseistä kaupunkia kohtaan eikä Italia ole minulle vieläkään mitenkään merkityksellinen maa. Mutta se Rooma. Ja sen historia. Olen jotenkin ihan jumiutunut nyt tähän aiheeseen.

Roomalaisia pylväitä

Olen syyskuusta lähtien imenyt itseeni tietoa Rooman historiasta, lähinnä Wikipedian kautta. Katselin elokuvan Gladiaattori ihan vain sen vuoksi, että se tapahtui Roomassa ja varsinkin sen loppukohtaus Colosseumilla.

Colosseum Instagrammattuna

HBO aloitti oman "kanavan" myös Suomessa ja sain kutsun käyttää sitä tammikuun loppuun asti ilmaiseksi. Ja voi mikä onnenpäivä, kun kyseiseltä kanavalta löytyi tv-sarja Rooma! En ollut katsonut sitä silloin, kun se tuli televisiosta, koska se ei kiinnostanut minua vähääkään. Mutta sehän on mielenkiintoinen sarja. Olen nyt katsonut ensimmäisen tuotantokauden ja luulen, että toinen tuotantokausi tulee katsottua ihan lähipäivien aikana.

Pantheon Instagrammattuna

Niin, en tiedä mikä siinä Roomassa takertui noin syvälle. Kaunis kaupunki, mutta niin valtavan kokoinen, että siitä ei vajaassa viikossa ehdi nähdä kuin murto-osan. Ja se kaupungissa näkyvä historia oli hyvin mielenkiintoista. Vanhoja raunioita joka nurkan takana, niin että uudisrakentaminen on lähes mahdotonta. Jokaiselle mahdolliselle pyhimykselle rakennettuja todella pompöösejä kirkkoja ihan älyttömät määrät, että se tuntui jo täysin tarpeettomalta touhotukselta, ja sitten taas rautatieaseman seudulla pyörivät kerjäläiset.

Jokaisen turistikohteen ympärillä pörräsi niin paljon krääsäkauppiaita, että se markkinatunnelma alkoi ahdistaa. Kun yritti ammentaa itseensä historiaa ja kulttuuria, niin joku työnsi koko ajan naaman eteen säästä riippuen joko huivia, viuhkaa tai sateenvarjoa.

Ponte rotto (silta räksis, suom.huom.), Rooman vanhin "säilynyt" silta vuodelta 142 eaa

Yksi hienoimpia juttuja Roomassa oli akvedukti eli vanha vesijohtoverkosto, josta osa on yhä käytössä. Melkein joka nurkalta pystyi täyttämään vesipullonsa aivan ilmaiseksi ja juomaan täysin juomakelpoista vettä. Se tuli todella tarpeeseen, sillä varsinkin ensimmäisinä päivinä oli kuuma ja aurinko helotti täydeltä taivaalta.

Ammennan juomavettä ihan tuosta noin vaan keskellä katua

Toinen verkosto, johon suhtauduin lähes pakkomieteisesti, oli vanha viemäriverkosto eli Cloaca Maxima. Onnistuinkin löytämään yhden sisäänkäynnin Cloaca Maximaan, joskaan en käynyt sinne sisään.

Cloaca Maximan sisäänkäynti Forum Romanumilla

Tästä ei alunperin pitänyt tulla mikään erittäin myöhäinen matkaraportti, mutta eksyin näköjään vähän raiteiltani ja päätin sitten etsiä aiheeseen sopivaa kuvitusta arkistoistani. Roomasta olisi vielä paljon sanottavaa ja sitäkin enemmän kuvia, mutta en viitsi väsyttää teitä aiheella enempää. Tiedän, että toisten ihmisten kilometrin mittaisten lomaraporttien lukeminen on aika puuduttavaa.

Pakollinen hotellinparvekekuva vielä loppuun

Oikein hyvää henkisen tai ei-niin-henkisen (päätä itse) kasvun vuotta kaikille!

Ps. Itse ajattelin taantua henkisesti ja käydä lainaamassa kirjastosta vinon pinon Asterixeja. Lapsuuden sankarilleni Obelixille (Lucky Luken ohessa) kiitokset otsikosta.

30. something that made you smile this year

En nyt mitään koko vuoden kattavaa hymykartoitusta jaksanut tehdä, mutta tänään hymyilytti tämä. Joku oli rakentanut pieniä lumiukkoja meidän takapihalle.

29. hot

Lämpökynttilät ovat aika kuumia.

Eilen olisi saanut montakin kuvaa kylmästä, koska yöllä ainakin tuntui olevan jäätävän kylmää, kun palailin baarista kotiin. Enpä vaan ollut huomannut katsoa, että valokuvahaasteen aihe olisi ollut cold.

Harder, better, faster, stronger

Eilisen positiivisuuspostauksen jälkeen sain lukuisia lukijapalautteita, että näytä nyt ne epäkkäät kun niillä kerta leveiletkin. No en oikeasti saanut. Yhtään. Mutta onnistuin kuitenkin säikäyttämään Zepan, joka sentään on elävässä elämässä tunnustellut hauistani, tuolla eilen linkittämälläni kuvalla (yllä). Lohdutuksen sana siis kuulukoon, että en näytä läheskään tuolta kuvan (yllä) hahmolta eikä se myöskään ole tavoitteeni. Jossain Pakkotoisto- tms. foorumilla sanottiin, että tavoitehan on se, että epäkkäillä on omat hihansa. Mutta tuo nyt on jotain miesten hapatusta.

Sopivasti muuten Neokin välillisesti peräänkuulutti alastonta totuutta ja laittoi itse vähemmän alastoman kuvan perästään (eipä kestä kiitellä linkityksestä). Itsellänikin oli kuvanottohetkellä paita päällä, jonka kaula-aukkoa tosin venytin paremman kuvaustuloksen saavuttamiseksi.

Tässä ne siis ovat, minun epäkkääni. Nuoli on osoittamassa oikeata kohtaa, mikäli ette muuten löydä niitä kuvasta. (Toisen puolen nuoli ei erotu hiusteni seasta).

No niin, älkää nyt enää naurako. Eihän ne oikeasti ole kummoisetkaan, mutta minulle tuo on edistystä ja jonkinlainen merkki kehittymisestä. Ei tästä ihan kauhean kauaa ole, kun solisluunikin olivat vain joku hämärä muistikuva nuoruusvuosilta. Nyt ne sentään näkyvät sopivassa asennossa. Nuo kurtut tuossa kaulalla ovat kyllä ihan puhdasta läskiä ja ylimääräistä nahkaa eivätkä ollenkaan lihasta. Toisin kuin ylemmän kuvan jäbällä.

Ja puhun tästä kuin mainintatautinen ihan vain siksi, että minusta tuo epäkäs on nimeltään niin hauska lihas, jonka olemassaolosta en ole tiennytkään ennen tätä syksyä.

Otsikon biisistä on muuten tehty hienoja videoita. Vanha juttu, mutta saan noista vieläkin kiksejä.



Myös se sormiversio on hieno.