But I would walk 500 miles and I would walk 500 more

Kaikkea sitä oppii ihan vahingossakin, kun vähän googlaa!

Llanfairpwllgwyngyllgogerychwyrndrobwllllantysiliogogogoch on kylä Angleseyn saarella Walesissa Yhdistyneessä kuningaskunnassa. Se tunnetaan pitkästä nimestään, joka on Britannian pisin ja yksi maailman pisimmistä. Lyhyemmin kylää kutsutaan nimillä ”Llanfair” tai ”Llanfairpwll”. Kylässä on 3040 asukasta (vuoden 2001 väestönlaskennan mukaan). Kertoo Wikipedia.

Oikeasti en edes googlannut LL Cool J:tä. En ainakaan tunnusta.

Kuva: Welcome2Cali.com

Vain elämää, ei sen enempää, on kaikki tää, koita ymmärtää

Tänään on Suomen laissa määrätty, että jokaisen kansalaisen tulee tykätä Vain elämää -sarjasta ja sen haukkuminen on rangaistuksen uhalla kiellettyä. Kansalaista, jonka levyhyllystä ei löydy molempia Vain elämää -levyjä, paheksutaan suuresti.

Hynynen kirjoitti kolumnin Suur-Tampere-lehteen, josta kukaan ei ole kuullutkaan koskaan aikaisemmin. Kolumni sai niin suuren suosion, että lehden nettisivut kyykähtivät joksikin aikaa polvilleen, jonka seurauksena Korkojen kera -televisio-ohjelmassa eilen Jenni Pääskysaari virheellisesti väitti tuon Hynysen kolumnin olevan poistettu nopeasti ja vähin äänin netistä. Höpönlöpön. Siellä se on vieläkin luettavissa. Ei se ole mies eikä mikään, joka ei seiso sanojensa takana. Tai lehti, joka poistelee kolumneja jonkun omituisen kohun takia.

Vaikuttaa nyt kuitenkin siltä, että Vain elämää on niin pyhä asia, että siitä ei saa sanoa poikkipuolista sanaa. Varsinkaan Hynysen kaltainen hahmo, joka on tunnettu vain kohteliaista, kaikkea hehkuttavista eikä lainkaan (itse-)ironisista kirjoituksistaan. Nami nami, pusi pusi! Eiku hetkinen...

Itsehän tykkäsin kyseisestä sarjasta, koska vaatimustasoni eivät ole kovin korkealla (joskus katselen jopa tv-chatia), mutta en silti koe mitään pakonomaista tarvetta, että Hynysen pitäisi olla tästä asiasta samaa mieltä kanssani. Sitä paitsi en edes ihan hirveästi ollut hänen kanssaan eri mieltä, koska en tajunnut, että tässä kohtaa täytyy nyt raivostua ja lakata ymmärtämästä mitä taiteilija oikeasti yrittää sanoa(*. En myöskään ikimaailmassa ostaisi niitä levyjä, koska... no, ei siitä sen enempää. (Ja se jatkuva itkeminen siinä sarjassa ja jopa niissä jälkikonserteissa on minulle aivan liikaa).

Huvittavintahan tässä on se, että taho toisensa perään laukoo nyt Hynyselle takaisin mediassa. Ensin kommentoi Jonne Aaron (varmaan toimittajan pyynnöstä), sitten mielensä pahoitti Neumann, joka ei ymmärrä Hynysen tarkoitusta. Seuraavaksi kolumneja kirjoitti miljoona neverheard-toimittajaa jossain neverheard-lehdissä. Viimeisimpänä lusikkansa soppaan työnsi Marion Rungin mies. (Emme tiedä hänen nimeään eikä meitä kiinnosta).

Nyt vain odotetaan, että Riki Sorsan veli sanoo sanottavansa asiasta. (Vitsi ei ole omani, lainasin sen Facebookista, sillä se huvitti minua erittäin suuresti).


 

Miten minusta tuntuu, ettei tuo laulun (yllä) sanoma ole mennyt nyt porukalle ihan jakeluun?

*) Lainaus alkuperäisen kirjoituksen kommenteista, koska en osaa itse paremmin sanoa: "Hynysen teksteille on harvinaisen tyypillistä kolme asiaa: äärimmilleen viety kärjistäminen, raju liioittelu ja uskomaton itseironia. Näillä konsteilla saa suurimman osan näköjään harhautettua ihan täysin itse aiheesta, joka tässä tapauksessa on suunnilleen “markkinointikoneisto vie ihmisiä kuin pässiä narussa tuottamalla höttöviihdettä vailla minkäänlaista sisältöä”."

Elämä on kuin pikaruoka, koskaan ei tiedä mitä saa

Muistatteko vielä viimekeväisen kokeiluni HK:n kananpoikaa pestolla -mikroaterian kanssa? Ei se mitään. Nyt tuo ateria on näköjään löytänyt voittajansa HK:n jauheliha-kasvispaistoksesta.

Klikatkaa linkkejä, niin näette kuvat. Mutta omalla vastuulla, saatatte menettää niistä ruokahalunne ikuisiksi ajoiksi. En viitsi laittaa kuvia näkyviin tähän postaukseen, kun toinen ei ole omani ja toinen on jo täällä nähty.

Haluaisin vaan kysyä, että... mitä yrität, HK?

***

Tästä tulikin mieleeni yksi juttu, josta minun on pitänyt kirjoittaa jo kaaaaaauan sitten, mutta se on unohtunut!

Ostin joskus McDonaldsista Fiestasalaatin, jota ei näköjään enää ole edes valikoimassa. Otin kuitenkin tuotteen mainoskuvan silloin talteen ja se näytti tältä:

Vähän pieni kuva, mutta parempaakaan ei ollut tarjolla.

Harmi, etten tuolloin ottanut talteen kuvausta salaatin sisällöstä, mutta salaatin ja nachojen lisäksi siinä luvattiin olevan jotain erityishyvin maustettua jauhelihaa. Siis huom: jauhelihaa. Todellisuus oli tämä:

Sen lisäksi, että salaatin muhkeus ei varsinaisesti vastannut mainoskuvaa, salaatissa ei myöskään todellakaan ollut jauhelihaa, vaan siihen oli revitty hampurilaispihvi (no, jauhelihaahan sekin, mutta odotin saavani sen hiukan erilaisessa muodossa). Sellainen samanlainen, mikä löytyy jokaisen BigMacin ja perushampurilaisen välistä McDonaldsissa. Eipä sillä, ei se juurikaan salaatin makua pahentanut, mutta näky sai aikaan useamman hallitsemattoman naurunpyrskähdyksen, kun salaattilootan kannen olin avannut.

Osa salaatinlehdistä oli myös hieman kyseenalaisia:

Ja ei, en jaksanut mennä silloin valittamaan asiasta McDonaldsiin. Sen sijaan ajattelin valittaa siitä blogissa, minkä nyt teinkin, vain puolitoista vuotta tapahtuneen jälkeen.

***

Mitä tästä opimme? Kannattaa tehdä ihan itse ruokansa, niin saa sitä mitä tilaakin.

Me, myself and I

Sain sekä Mintulta että Nollavaimolta haasteet vastailla kysymyksiin. Vastaan haasteisiin osissa, koska ei kukaan jaksa lukea niin pitkää juttua kerralla. Tai minä en ainakaan jaksa kirjoittaa niin pitkää.

Mintun haasteen ensimmäisessä osassa täytyi kertoa 8 asiaa itsestään. Näitähän täällä on kerrottu viimeiset kuusi vuotta, mutta katsotaan, saanko puserrettua taas kahdeksan lisää.

1. Nostan tällä hetkellä penkistä 25 kiloa eli en paljon paskaakaan. Tai jos ihan rehellisiä ollaan, niin nostaa ehkä jaksaisin enemmänkin, mutta tuolla painolla pystyn tekemään sen 3 x 10 sarjan. Täytyy seuraavalla kerralla koittaa, josko nousisi jo 30 kg. En vaan uskalla kauheasti lisätä painoja yksin treenatessa, etten luhistu sen tangon alle.
2. Etuvarpaani on pidempi kuin isovarpaani. Vanhan perimätiedon mukaan se tarkoittaa taloudessani akkavaltaa. Aika akkavaltaista täällä onkin, kun yksin asuu.
3. Olen maailman hitain juomaan kahvia ja siksi juonkin kahvini melkein aina kylmänä. Olen elävä todiste siitä, että kylmä kahvi ei kaunista.
4. Muurahaisten lisäksi minua on purrut leppäkerttu ja hamsteri. 
5. Minusta ei saisi jalkafetistiä millään, sillä toisten ihmisten jalat ja varsinkin varpaankynnet inhottavat minua suuresti. Kovasikajutussa se jalkahoitokohtaus on ihan horroria minulle. 
6. Teen eräänlaista vapaaehtoistyötä. Jossain jutussa vähän aikaa sitten väitettiin, että vapaaehtoistyö tekee onnelliseksi. Tekee my ass. Monikaan asia ei ole saanut minua niin raivon valtoihin kuin tuo vapaaehtoistyö viimeisen puolen vuoden aikana. Onneksi joulusesonki on ohi ja voin toivon mukaan olla seuraavat 10 kuukautta sekaantumatta koko soppaan.
7. Olen aivan liian kiltti. Tämä liittyy myös edelliseen kohtaan. Jos en olisi irl täysi tossukka, niin olisin sanonut sille vapaaehtoistyöllekin jo aikoja sitten näkemiin. Nyt vaan kihisen selän takana ja kasvotusten olen sitten ihan että kyllä, mielellänihän minä, ei tässä mitään. Sama koskee kampaajia ja lääkäreitä. Kampaajille en ikinä kehtaa sanoa totuutta enkä voi myöskään kiintyä liikaa johonkin kampaajaan, sillä poden sitten huonoa omaatuntoa, jos joskus menenkin jollekin toiselle kampaajalle. Lääkärillekin vähättelen yleensä vaivojani, vaikka etukäteen olen päättänyt sanoa että asia on nyt näin ja piste. Yleensä palaan kotiin saatuani lähinnä lämmintä kättä enkä hoitoa vaivaani, sillä lääkäri on jotenkin saanut minut uskomaan, ettei minua nyt oikeasti mikään vaivaakaan.
8. Tänä vuonna kannatan The Voice of Finlandissa Maya Paakkaria. En usko, että näissä karsinnoissa voi tulla toista, joka nostattaa ihokarvat pystyyn yhtä tehokkaasti. Aivan hemmetin kova veto. Mahtavaa!

No niin, helpostihan se kävi. Mistään ei ole yhtä mukava puhua kuin itsestään!

Vastailen niihin kysymyksiin sitten ensi kerralla. Tai sitä seuraavalla. Sommoro.

Tiina lienee kielinatsi

Voi yhden kerran, kun taas sain ylimääräisiä kierroksia luettuani internettiä. Ei mitään sen ihmeempää, mutta kun ihmiset eivät vaan osaa käyttää lienee-sanaa. Onko sitä sitten pakko käyttää, jos ei osaa? Tuntuu olevan. Lienee ei ole sana, jonka voi tunkea ihan mihin lauseeseen tahansa silloin, kun jostain ei ole aivan varma.

Lienee mahdotonta käyttää lienee-sanaa oikein. "Tämä lienee kertoo sen" (malliesimerkkilause, jonka juuri luin internetistä) on aivan päin pebanderia. Tuota virheellistä tapaa näkee nykyisin ihan käsittämättömän paljon. Voit sanoa "tämä kertonee sen", jos välttämättä haluat käyttää potentiaalia. Lienee ei ole synonyymi sanalle kai. Lienee on olla-verbin epäsäännöllinen potentiaali. Et varmaankaan sanoisi, että "tämä on kertoo sen", ethän?

Joku hyvinkin kielitaitoinen ihminen joskus väitti minulle, että lieneetä muka voi käyttää tuohon (väärään) tapaan, mutta tässä kohtaa en suostu joustamaan. En voi. Kielikorvani jo sanoo, että se on huonoa suomea, joten silloin sen täytyy olla huonoa suomea. Aivan kuin silmänaluksetkin, jonka Kielitoimisto hyväksyy nykyisin ihan suomeksi.

Anteeksi nyt vaan, mutta jos tekisitte niin kuin minä sanon, niin maailma olisi paljon parempi paikka. Minulle ainakin.

There's no time to discriminate

Natalie Dee

Ärsyttävät ihmistyypit kuntosalilla ja jumpissa:

• Kaverustyypit, jotka istuvat vierekkäisissä laitteissa lähinnä juttelemassa ja tekevät ehkä kymmenen minuutin välein muutaman toiston, jonka jälkeen jatkavat juttelua. Se perinteinen.
• Tyypit, jotka eivät laita painoja paikoilleen lopetettuaan.
• Tyypit, jotka ovat juuri siinä laitteessa tai käyttävät juuri niitä painoja, joita minä tarvitsisin. Tätä he toki eivät tee kiusallaan, mutta ärsyttää silti, kun oma flow keskeytyy tai täytyy keksiä jotain muuta.
• Tyypit, jotka kävelevät sentin päästä, kun olen tekemässä esimerkiksi etuheilautuksia kahvakuulalla. Ihan oma vika, jos osuu. 
• Tyypit, jotka hikoilevat kuin niagara, mutta eivät lopetettuaan kuivaa lätäkköä ympäriltään. 
• Tyypit, jotka tulevat jumppa-/venyttelytunnilla liian lähelle, vaikka tilaa olisi mennä vähän kauemmaskin. Jälleen oma vika, jos venyttelen vahingossa raajani ohimoosi.
• Haahuilevat tyypit, jotka eivät tiedä mitä tekisivät ja missä kohtaa ja ovat koko ajan tiellä. Haittaa omaa rytmiä, kun täytyy odottaa, että toinen pääsee toimittamasta haahuiluaan siitä lähimaastosta. Monesti samoja kuin aiemmassa kohdassa mainitut sentin päästä kulkijat.
• Tyypit, jotka alkavat puhutella kesken jotain tiukkaa liikesarjaa. En - pysty - vastaamaan.
• Tyypit, jotka tulevat ohjatulle tunnille, asettuvat ikkunan viereen ja sulkevat sälekaihtimet. Eikö voisi mennä sinne toiselle seinälle, jos ei halua hyödyntää sitä ikkunan olennaisinta ominaisuutta, läpinäkyvyyttä? Itse kun menen aina ikkunan viereen juuri siksi, että näkisin muutakin kuin sen hikisen jumppasalin.
• Tyypit, jotka joko eivät kuuntele ohjaajaa ja vetävät ihan omaa treeniään tai sitten kuuntelevat, mutta eivät silti jostain syystä tajua miten pitäisi tehdä. Varsinkin jos tämmöinen tyyppi on suoraan edessä, niin se jotenkin sekoittaa omatkin kuviot, kun näköpiirissä joku huitoo miten sattuu.
• Tyypit, jotka kuuntelevat omalla soittimella omaa musiikkia, mutta eivät suinkaan kuulokkeiden kautta vaan kaiuttimen.
• Tyypit, jotka piereskelevät.
• Tyypit, joiden sukkahikiongelma on karmaiseva, mutta jotka silti haluavat venytellä ilman kenkiä.
• Tyypit. Ylipäänsä.

Oikeastaan olisi aika ihanteellista, jos salilla ei kävisi ketään muuta minun lisäkseni. Jumppatunneilla voisi käydä lisäkseni joku parikymmentä tyyppiä, niin että ei olisi ihan tyhjää, mutta silti runsaasti tilaa. Tämä ei varmaankaan olisi liikuntakeskukselle kovin kannattavaa toimintaa.


Yksikään noista listatuista tyypeistä ei ole keksittyjä, vaan joka ainoan olen tavannut ihan itse treenatessani.


***

Kuulin muuten viime viikolla salilla, miten lyötiin ensimmäistä naulaa uudenvuodenlupausten arkkuun. Joku nainen oli tullut salille, mutta hikoilemisen sijaan hän meni suoraan istumaan hierovaan nojatuoliin. Jokaiselle mahdolliselle kuulevalle korvaparille tuo nainen selitteli sitten äänekkäästi kuinka tänään ei ole ollenkaan treenifiilis, tänään on vain rentoutumisfiilis. Noin, siitä se lähtee. Huomenna ei olekaan yhtään saalaattifiilis, vaan onkin vain hampurilaisfiilis. Hyvä, hyvä. Kohta mahdun taas treenaamaan salilleni muuhunkin aikaan kuin vain kahdeksalta aamulla tai illalla.

Best before end

Minulla on tänään "puhelinaika" lääkärille. Käytännössä se tarkoittaa sitä, että lääkäri soittaa minulle kahdeksan ja kahden välillä. Onneksi ei tuon isompaa haarukkaa ole. (Ironiaa). Tässä sitten istun puhelimeeni kahlittuna enkä esimerkiksi uskalla käydä suihkussa ennen kuin lääkäri on soittanut. Ei sillä, että terveydentilassani olisi mahdollisesti jotain, joka tekisi suihkussa käymisestä vaarallista, vaan sillä, että en vahingossa missaa tuota puhelua. En ole myöskään kuolemassa, tiettävästi ainakaan, ennen lopullista loppua, ei tarvise huolestua. Kävin vaan viikko sitten verikokeissa, joiden tuloksista lääkärin pitäisi nyt kertoa. Ehkä sieltä löytyy jotain, tai ehkä ei. Todennäköisesti ei.

En ole nukkunut viime yönä paljon kilin kakin vertaakaan. Uni ei vain tullut ja sitten nousinkin kahdeksalta odottamaan lääkärin puhelua, jota ei vielä ainakaan ole kuulunut. Mutta ei kai sitä sikeimmästä unesta voi herätä vastaamaan tuommoiseen puheluun. Muutenkaan en tahdo ymmärtää kyseisen lääkärin puhetta, saati sitten puoliunessa. Ei sillä, että nytkään olisin hirveän skarppi. Niin, minulla on yleensä hyvät unenlahjat eli nukahdan pääni osuessa tyynyyn, mutta tietysti aina silloin, kun täytyy herätä jostain syystä aikaisin, jättää Nukkumatti osoitteeni väliin. Jos lääkäri soittaisi nyt... nyt... NYT... (ei tehonnut), niin ehtisin vielä torkahtaa hetken ennen päivän rientoja, mutta jos se soittaa vasta kahdelta, niin peli on menetetty ja mustat renkaat silmien ympärillä saavutettu.

Mennyt joulun viiva loppiaisen aika harmittaa, sillä uusi uhkea elämäntapani sai uhkeutta aivan väärällä tavalla. Vaa'an mielestä uhkeutta on tullut lisää melkein pari kiloa ja mittanauhan mielestä se kaikki on vyötäröllä. Ystäväni sanoi tällä viikolla, että ei ole väliä sillä mitä syö joulun ja uudenvuoden välissä, vaan sillä mitä syö uudenvuoden ja joulun välissä. Tottahan tuo taitaa olla, mutta jotenkin nyt on todella todella vaikea saada tehtyä korjaus- ja ryhtiliikettä. Eikä viikonloppu varsinaisesti tule auttamaan asiaa, sillä vietän sen tätini herkkuruokien (ja viinin) ääressä. Mutta ensi viikolla sitten. Ja tällä kertaa ihan oikeasti. En kehtaa sopia seuraavaa treeniä rainerin kanssa ennen kuin saan joulunajan vahingot korjattua.

Juuri nyt

Sattumaako? Enpä usko!

Kuka on pimentänyt verkot ja juna-asemat?! Onko syyllinen tabloid-kokoinen Helsingin Sanomat? Kelatkaa.

Aamulehti

Kymmentuhatvuotisen historian tulos: Hengitys - sisään ja ulos

Jotenkin taas tulevaisuuden näkymät masentavat.

Kävin viime viikolla työhaastattelussa. Kyseessä oli vuokratyö eli tämä haastattelu oli vaihe 1, ja vaiheessa 2 olisi sitten päässyt haastatteluun siihen firmaan, johon vuokratyöläiseksi olisi mennyt.

Haastattelija hoki vaikka kuinka monta kertaa haastattelun aikana, että työ ei vastaa ollenkaan kykyjäni. Siis siinä mielessä, että olen kyvykkäämpi kuin työnkuva vaatisi. Yritin siinä sitten vakuuttamasta päästyänikin vakuuttaa, että olen silti aidosti kiinnostunut työpaikasta, haluan sen enkä aio viikon päästä lähteä johonkin haastavampaa (koska, ollaanpa rehellisiä, niitä ei hirveästi ole tarjolla). Haastattelun lopuksi minulle kerrottiin, että asiaan palataan ensi viikolla. No, nyt on sen ensi viikon perjantai jo pitkällä illassa, joten melko varmasti voin sanoa, että eipä palattu asiaan.

Tämä on justiinsa niin tätä. En saa niitä "kykyjäni vastaavia" töitä, koska niihin on kilpailu todella kova ja aina niitä löytyy tekemään tyyppejä, jotka ovat minua pätevämpiä ja joilla on vankkaa työkokemusta alalta, toisin kuin minulla, ikuisella pätkätyöläisellä. Ja niitä muita hommia taas en saa, koska olen ylikoulutettu enkä näin ollen voi oikeasti haluta tehdä sellaista työtä tai ainakin haen koko ajan jotain parempaa.

Ja itse kun olisin tyytyväinen, jos saisin välillä edes vähän kolmea kuukautta pidemmän työsopimuksen, että ei joka kuukausi tarvitsisi miettiä mistä sen leivän repii ja millä laskut maksaa.

Suomeksi sanottuna vituttaa.

When life gives you lemonade, make lemons

Pieni yhteenveto viime vuoden treeneistä ja siitä projektista, jota kutsumme uudeksi uhkeammaksi elämäntavaksi. Joskin sen seurauksena minun olisi tarkoitus olla ulkoisesti vähemmän uhkea, mutta sisäisesti sitäkin uhkeampi.

Kiloista en puhu mitään, koska en aio koskaan kertoa kenellekään (paitsi rainerille) mikä se lähtöpaino oli, mutta vyötärö on kaventunut tässä kahdeksassa kuukaudessa yhteensä 18 senttiä. Kuulostaa paljolta. Itse en näe sitä missään muussa kuin siinä, että housut putoavat ja vanhat vaatteet mahtuvat päälle paremmin, jos eivät jopa ole vähän liian suuriakin. Peilissä en näe minkäänlaista muutosta. Oikeastaan nyt harmittaa, että en ole ottanut ylös muita ympärysmittoja kuin vyötärön, sillä esimerkiksi reisien ja käsivarsien kehitystä olisi ollut hauska seurata. Tosin habahan kasvaa samaa tahtia kuin läski palaa, joten siinä ei varmaan ole merkittävää muutosta, heh heh.

Joskus kesällä hurahdin BodyPumpiin, joka onkin ollut aivan mahtava juttu. Aloitin jumppailun "mummojumpasta" (niska-selkä), josta siirryin hiukan vaativampaan (vatsa-peppu), mutta BodyPumpin aloittamisen jälkeen tuskin tulen koskaan palaamaan noihin. Etenkään siihen mummojumppaan. Varsinkin tästä tämänhetkisestä BodyPump-ohjelmasta tykkään aivan sikana. Musiikki noissa on aina ihan huonoa, paitsi hauistreenin biisi on oikein tilanteeseen sopiva ja rintatreenin Welcome to the Jungle on aivan oiva. Muihin LesMills-jumppiin en ole vieläkään uskaltanut mennä. Ehkä uudenvuodenlupaukseni onkin se, että kokeilen tänä vuonna edes kerran jotain toista LesMills-tuntia. BodyBalancea ei lasketa.

Joskus syksyllä sitten sijoitin vähäiset roposeni personal traineriin ja siitä alkoi aivan uudenlainen elämä kuntosalin puolellakin. Voi hyvä ihme, miten paljon välillä vihaan sitä rääkkiä ja silti rakastan sitä niin paljon. Varsinkin sen jälkeen kun se on ohitse. Välillä ärsyttää oikein kunnolla, kun toinen väittää vieressä, että jaksan kyllä, vaikka en jaksaisi. Mutta oikeasti sitten jaksoinkin, koska en ole kovin periksiantavaa sorttia. Ainakaan jos joku toinen katselee.

Heiaheian mukaan olen saavuttanut 133 % vuoden treenitavoitteestani, vaikka kesällä en tehnyt juuri mitään (paitsi kävin pumpissa). Kannattaa siis asettaa tavoitteet mahdollisimman matalalle, niin sitten voi paukutella henkseleitä, kun se kerran viikossa lähettää viestin: "Urheilit 8 kertaa, yhteensä 5 tuntia 41 minuuttia. Tämä on 200% tavoitteestasi - mahtavaa!" Tilastojen mukaan olen treenannut tänä vuonna 283 kertaa, yhteensä 217 tuntia. Crosstrainerilla olen tampannut 81 kertaa, kuntosalilla käynyt 67 kertaa, venytellyt 36 kertaa (sehän riittää), pumpissa käynyt 34 kertaa ja jossain muissa jumpissa 29 kertaa, spinningissä olen käynyt 17 kertaa. Tilastojen mukaan olen myös siivonnut kerran, kävellyt kerran, shoppaillut sekä noussut portaita kerran ja yhden kerran olen jopa ulkoiluttanut koiraa. Voi olla, että en ihan joka siivous- tai kävelykertaa ole merkannut ylös. Sairauspäiviä on ollut vain seitsemän, tosin en niitäkään aivan jokaista ole ylös merkannut. Muistaakseni en kuitenkaan ole viime kesäflunssan jälkeen ollut sairaana.

Viime viikolla muuten tajusin ensimmäistä kertaa askelkyykyn syvimmän olemuksen. Jo oli ehkä aikakin. Eikä se ollutkaan enää ihan niin epämiellyttävää kuin se on tähän asti ollut. Ette usko, miten paljon olen vihannut askelkyykkyä tässä kuluneiden kuukausien ja vuosien aikana. Kyse oli ihan tosi pienestä nyanssista, jonka johdosta jaksoin ja pystyin paljon paremmin, mutta pakaralihakset olivat sen jälkeen toista päivää hellänä. "Mahtavaa!" sanoisi heiaheia.

Tässä joulun ja uudenvuoden välillä olen antanut itselleni aika paljon löysää ja syönyt paljon ja varsinkin juonut alkoholia. On ollut aika kivaa, mutta kohta eli ehkä jo huomenna on tarkoitus ottaa tilanne taas haltuun ja paikkailla parissa viikossa syntynyttä vahinkoa. Suklaata tosin on vielä jäljellä ja ne saan syödä (ihan itse annoin luvan), mutta muuten olisi tarkoitus palata ruotuun. Onneksi rainerin kanssa seuraava tapaaminen on vasta joskus tammi-helmikuun vaihteessa, joten tässä on hyvin aikaa ruoskia itseni siihen kuosiin (ja parempaankin) mihin viimeksi jäätiin.

Tästä on hyvä jatkaa ja muuten! Menemme koko ajan kesää kohti! Jee!


Otsikko lainattu lempparisarjastani Modern Familysta.