Noin ikkään. Nyt on käyty kirurgin veitsen alla. Sisuksistani löytyi hyvää ja pahaa. Hyvää sen verran, että mitään pahanlaatuista ei ollut (kuten ei pitänytkään olla, vaikka sitä pitää aina pelätäkin). Pahaa taas sen verran, että se sairauteni — endometrioosi — on aika agressiivinen versio.
Leikkaus meni helpotuksekseni tähystysleikkauksena. Pääosin siksi, että tilanne sisuskaluissani oli sen verran haastava, ettei ilman suurempia valmisteluita voinut tehdä sen enempää kuin nyt tehtiin. Mitään ei poistettu kokonaan eli olen ihan kokonainen yhä. Poistettiin vain se kasvain munasarjasta ja vähän muita pesäkkeitä, mutta molemmat munasarjat, -johtimet yms. jätettiin olemaan.
Lääkäri siinä pari tuntia narkoosista heräämiseni jälkeen kävi kertomassa kaikenlaisista vaihtoehdoista eikä mikään niistä kuulostanut kovin houkuttelevalta. Kovin heppoisin perustein ei suurempaan leikkaukseen lähdettäisi, koska siinä täytyisi sitten todennäköisesti poistaa pätkä paksusuolta ja siinä olisi sitten omat riskinsä. Niin kuin nyt kaikessa.
Yksi mahdollinen tapa lääkitä sairautta olisi alkaa piikitellä itseeni jotain mitä lie. Piikittely kuivattaisi endometrioosin kasvattamia pesäkkeitä ja kiinnikkeitä, mikä varmasti olisi hyvä asia. Samalla se myös aiheuttaisi vaihdevuosien kaltaisen olotilan kropalleni. Minulle annettiin vuorokausi aikaa miettiä asiaa. (Noin äkkiseltään, toki asiaan voi myöhemminkin palata). Mietin, että kiitos, mutta ei kiitos, koska vaihdevuodet tässä iässä ei myöskään houkuta. Ja koska olen tähän asti kuitenkin elänyt melko kivutonta elämää tietämättä (ainakaan varmaksi) endometrioosistani.
Aiemminhan, ennen tätä yllättävää löydöstä, pelkäsin hirmuisesti sitä kierukan laittoa. No sekin on nyt sitten hoidettu. Nukutuksessa. Toivotaan, että se riittää pitämään taudin kurissa eikä tarvitse mitään järeämpiä toimenpiteitä.
Vaikkei tämä nyt ainakaan äkkikuolemaksi ole, niin on tässä sulattelemista.
Ps. Onnena onnettomuudessa tästä keikasta tuli sairauslomaa vain viikko ja treenitaukoakin ihan oman olotilan mukaan, mutta jos nyt en pariin viikkoon nostaisi mitään kovin painavaa. Kotiuduin lauantaina, eilen uskaltauduin köpöttelemään itse kauppaan, tänään köpöttelin jo vähän enemmän ja vähän nopeammin. Eiköhän tästä toivuta.
7. heinäkuuta 2014
25. kesäkuuta 2014
There ain't no cure for the summertime blues
Päivää. Vai pitäisikö sanoa iltaa? Kohta jo yötä. Mitäpä tänne kuuluu?
Itsellenihän kuuluu sellaista, että olen palannut työelämään ainakin hetkeksi. Muistatteko sen viime kesän kesäpojan? Niin. Sekin on palannut. Mmmmm...
No eikä kun. Kaikki on aivan hyvin. Vähän kyllä tekee heikkoa, kun se yhä näyttää niin hyvältä ja on vieläpä niin miellyttäväkin ja kiva. Lähettää hyviä viboja suuntaani, varmasti aivan tietoisesti. Ja kaiken lisäksi törmäillään paljon useammin kuin viime kesänä. Mutta toisaalta tämä kaikki on puhtaasti positiivista, koska minulla ei ole enää suuria odotuksia (lue: mitään odotuksia) tyypin suhteen. Vaikka ihana onkin, olen keskenänikin tullut siihen tulokseen, että olisimme ns. mismatch. (En tosin lupaisi pistää hanttiin, jos vastapuoli jotain yrittäisi, koska järki ja tunteet eivät viihdy meikäläisen kuupassa yhtä aikaa. Mutta enköhän voi luottaa siihen, ettei se yritä.)
Hauskalla tavalla olen myös huomannut tämän kuntoremonttini vaikuttaneen muutamaan miespuoliseen työkaveriini melko positiivisella tavalla. Lähinnä niihin nuorimpiin työkavereihin (tuolla firmassa nuorimmatkin ovat jo päälle kolmekymppisiä, kesäpoikia lukuunottamatta). Tyypithän ovat alkaneet suhtautua minuun yhtäkkiä suuremmalla lämmöllä. Voisin jopa sanoa niiden flirttailevan kanssani! Pitäisi kai varmaan loukkaantua, kun en pullukampana ole ollut kovin kiinnostava kohde, mutta en jaksa. Olen lähinnä imarreltu.
Mutta ei ketään potentiaalista sulhasta eikä mitään semmoista muutenkaan. Aion tänä kesänä keskittyä työntekoon ja jättää kaiken haihattelun. Ei vanha pää (tai sydän) enää kestä semmoista. No paitsi ehkä ihan vähän aion hymyillä kesäpojille.
Itsellenihän kuuluu sellaista, että olen palannut työelämään ainakin hetkeksi. Muistatteko sen viime kesän kesäpojan? Niin. Sekin on palannut. Mmmmm...
No eikä kun. Kaikki on aivan hyvin. Vähän kyllä tekee heikkoa, kun se yhä näyttää niin hyvältä ja on vieläpä niin miellyttäväkin ja kiva. Lähettää hyviä viboja suuntaani, varmasti aivan tietoisesti. Ja kaiken lisäksi törmäillään paljon useammin kuin viime kesänä. Mutta toisaalta tämä kaikki on puhtaasti positiivista, koska minulla ei ole enää suuria odotuksia (lue: mitään odotuksia) tyypin suhteen. Vaikka ihana onkin, olen keskenänikin tullut siihen tulokseen, että olisimme ns. mismatch. (En tosin lupaisi pistää hanttiin, jos vastapuoli jotain yrittäisi, koska järki ja tunteet eivät viihdy meikäläisen kuupassa yhtä aikaa. Mutta enköhän voi luottaa siihen, ettei se yritä.)
Hauskalla tavalla olen myös huomannut tämän kuntoremonttini vaikuttaneen muutamaan miespuoliseen työkaveriini melko positiivisella tavalla. Lähinnä niihin nuorimpiin työkavereihin (tuolla firmassa nuorimmatkin ovat jo päälle kolmekymppisiä, kesäpoikia lukuunottamatta). Tyypithän ovat alkaneet suhtautua minuun yhtäkkiä suuremmalla lämmöllä. Voisin jopa sanoa niiden flirttailevan kanssani! Pitäisi kai varmaan loukkaantua, kun en pullukampana ole ollut kovin kiinnostava kohde, mutta en jaksa. Olen lähinnä imarreltu.
Mutta ei ketään potentiaalista sulhasta eikä mitään semmoista muutenkaan. Aion tänä kesänä keskittyä työntekoon ja jättää kaiken haihattelun. Ei vanha pää (tai sydän) enää kestä semmoista. No paitsi ehkä ihan vähän aion hymyillä kesäpojille.
23. kesäkuuta 2014
Olet kalleimpani, sinä saatanan kone, älä hyydy
En nyt tarkoita sitä, miltä se näyttää, vaan sitä, miltä se tuntuu. Rakastan sitä, että vartaloni on vahva. Jäntevä. Kropassani on voimaa ja liikkuvuutta. Tasapainoni on hyvä ja maallinen majani on huomattavasti kompaktimpi kuin ennen. Voin mennä asentoihin, joihin ennen en pystynyt. Voin tehdä kropallani asioita, joita ennen en pystynyt tai jaksanut tai edes halunnut.
Ihmisvartalo on ihmeellinen väline, jolla voi tehdä uskomattomia ja ihania asioita(*. Joskus minulla on niihin asioihin viha-rakkaussuhde, varsinkin jos se asia on askelkyykky, mutta yhtä kaikki: pystyn. Heikoin lenkki on korvieni väli, joka ei aina usko siihen mihin vartalo pystyy, mutta pikkuhiljaa sekin alkaa uskoa ja uskaltaa enemmän.
Ainoa ryppy rakkaudessamme on se tuleva leikkaus. Siihen on nyt vajaat kaksi viikkoa. Ei aavistustakaan miten pitkä toipumisaika siitä seuraa. Toivon parasta, pelkään pahinta. Toivon kuitenkin, että toipumisessa auttaa ja sitä nopeuttaa nuo edellä mainitsemani asiat. Eikä toipumisessa kestäisi niin kauan, että saavutetut edut menetettäisiin.
Voi tätä elämää.
*) Tiedostan kyllä, että nimenomaan ihmisvartalo on aika vajavainen. Emme pysty lentämään kuten linnut tai juoksemaan ja loikkaamaan kuten kissaeläimet tai roikkumaan hännällä puusta. Mutta tähän on tyydyttävä, mitä on saanut.
10. kesäkuuta 2014
It's just you and your hand tonight
Justiinsa oli sunnuntaina täällä yksityiselämässäni puhe siitä, miten kamalaa ihmisen käsiala saattaa olla nykyisin, kun mitään ei tarvitse enää kirjoittaa käsin. Ja samassa Nollavaimo teki käsialapostauksen, joten pakkohan tähän aiheeseen oli takertua.
Kaivoin nopeasti kätköistäni erilaisia käsialanäytteitä itseltäni. Lähdetäänpäs aika järjestyksessä niitä tarkastelemaan.
Ensimmäinen käsialanäyte on peruskoulun ensimmäiseltä luokalta:
Meidät on varmaan pakotettu käyttämään tavuviivoja. Tekstin sisältökin on lähes yhtä hyvää, jos ei parempaakin, kuin tänä päivänä. En edes lähde analysoimaan silloista suhdettani suklaaseen.
Seuraavassa vihkosessa ei ollut päivämäärää merkittynä, mutta hypätään varmasti jonnekin 90-luvun loppupuolelle peruskoulun jälkeiseen aikaan:
Peruskoulu on selvästi kehittänyt käsialaani tehokkaasti niiden yhdeksän vuoden aikana. Minun käsialalleni tämä on ollut harvinaisen kaunis ja selkeä ajanjakso. Onneksi en myöskään koskaan tavannut Kari Suomalaista. Ihan vaan pääparkaani ajatellen.
Seuraava tekstinpätkä on vuodelta 2002, jolloin olen ollut 23-vuotias:
Olen jostain mystisestä syystä kirjoittanut paperille ylös saamani tekstiviestin. Käsiala on jo huterampaa. Viesti on kirjoitettu nopeasti ensimmäiselle löytyneelle paperilappuselle. Mahdollisesti kännissä.
Seuraava näyte on vuodelta 2006:
Luentomuistiinpanoja. Niitä nyt joutui kirjoittamaan aina hirveätä vauhtia kalvosulkeisissa. Käsiala on vielä ihan luettavaa (ainakin itse saan siitä selvää), mutta ei mitenkään mieltäylentävän kaunista (jos nyt koskaan on ollut).
Viimeisenä ylpeyden aiheeni (ironista hohotusta), käsialani 1.6.2014:
Näyte treenivihostani. Totuuden nimissä on sanottava, ettei käsialani kai oikeasti ole aivan noin kamalaa tänäkään päivänä, mutta teepä itse perässä tuo treeni ja kirjoita siinä samalla kynällä paperille mitä olet tehnyt. Jos käsiala ei ole riittävän kamalaa ja epäselvää, lisää painoja ja toista sama. Hahahaa...
Mutta lopputulemana voimme varmaan yhteisymmärryksessä todeta, että tietokonenäpyttely tuhoaa ihmisen käsialan. Täytyisi alkaa kirjoittelemaan paljon, paljon enemmän kynällä paperille, että tilanne pelastuisi. Kohta varmaan olen tuossa ensimmäisen luokan tilanteessa taas.
Laitan tähän vielä loppukevennyksen, joka luentovihostani löytyi:
Kaivoin nopeasti kätköistäni erilaisia käsialanäytteitä itseltäni. Lähdetäänpäs aika järjestyksessä niitä tarkastelemaan.
Ensimmäinen käsialanäyte on peruskoulun ensimmäiseltä luokalta:
Meidät on varmaan pakotettu käyttämään tavuviivoja. Tekstin sisältökin on lähes yhtä hyvää, jos ei parempaakin, kuin tänä päivänä. En edes lähde analysoimaan silloista suhdettani suklaaseen.
Seuraavassa vihkosessa ei ollut päivämäärää merkittynä, mutta hypätään varmasti jonnekin 90-luvun loppupuolelle peruskoulun jälkeiseen aikaan:
Peruskoulu on selvästi kehittänyt käsialaani tehokkaasti niiden yhdeksän vuoden aikana. Minun käsialalleni tämä on ollut harvinaisen kaunis ja selkeä ajanjakso. Onneksi en myöskään koskaan tavannut Kari Suomalaista. Ihan vaan pääparkaani ajatellen.
Seuraava tekstinpätkä on vuodelta 2002, jolloin olen ollut 23-vuotias:
Olen jostain mystisestä syystä kirjoittanut paperille ylös saamani tekstiviestin. Käsiala on jo huterampaa. Viesti on kirjoitettu nopeasti ensimmäiselle löytyneelle paperilappuselle. Mahdollisesti kännissä.
Seuraava näyte on vuodelta 2006:
Luentomuistiinpanoja. Niitä nyt joutui kirjoittamaan aina hirveätä vauhtia kalvosulkeisissa. Käsiala on vielä ihan luettavaa (ainakin itse saan siitä selvää), mutta ei mitenkään mieltäylentävän kaunista (jos nyt koskaan on ollut).
Viimeisenä ylpeyden aiheeni (ironista hohotusta), käsialani 1.6.2014:
Näyte treenivihostani. Totuuden nimissä on sanottava, ettei käsialani kai oikeasti ole aivan noin kamalaa tänäkään päivänä, mutta teepä itse perässä tuo treeni ja kirjoita siinä samalla kynällä paperille mitä olet tehnyt. Jos käsiala ei ole riittävän kamalaa ja epäselvää, lisää painoja ja toista sama. Hahahaa...
Mutta lopputulemana voimme varmaan yhteisymmärryksessä todeta, että tietokonenäpyttely tuhoaa ihmisen käsialan. Täytyisi alkaa kirjoittelemaan paljon, paljon enemmän kynällä paperille, että tilanne pelastuisi. Kohta varmaan olen tuossa ensimmäisen luokan tilanteessa taas.
Laitan tähän vielä loppukevennyksen, joka luentovihostani löytyi:
4. kesäkuuta 2014
I'll huff, and I'll puff, and I'll blow your house in
Jotta ruokailutottumuksistani ei jäisi todella häiriintynyt kuva tuon toiseksi edellisen kirjoituksen pohjalta, niin ajattelin jakaa teille kuvan tämän päivän ruoastani:
Huhut ortoreksiastani ovat vahvasti liioiteltuja. Ei myöskään muita syömishäiriöitä täällä. Luultavasti pt:ni toivoisi minun olevan edes pikkuisen säntillisempi näissä asioissa, mutta... aina ei saa mitä toivoo.
Pulled Pork Pocket à la Amarillo.
Tai se, mitä siitä nyt enää oli jäljellä.
Huhut ortoreksiastani ovat vahvasti liioiteltuja. Ei myöskään muita syömishäiriöitä täällä. Luultavasti pt:ni toivoisi minun olevan edes pikkuisen säntillisempi näissä asioissa, mutta... aina ei saa mitä toivoo.
2. kesäkuuta 2014
She's got legs, she knows how to use them
Mikä siinä onkin, että noiden alaraajojen kuvaaminen ja esille laittaminen tuntuu jotenkin tosi paljon nolommalta kuin yläraajojen? Tai tiedänhän minä mikä siinä on, ne peppukuvat. Mutta en minä edes osaa kuvata omaa persettäni, selkä ei taivu jne. Ja onhan se yläraajojen kuvaaminen ja posettelukin noloa, joo joo.
No mutta vähätkö minä siitä välitän mikä on noloa. Pakkohan tässä nyt on välillä todentaa, etten treenaa pelkkää yläkroppaa. Että on tuolla koipiosastollakin jotain kehitystä tapahtunut. (Teillä ei tietenkään ole havaintomateriaalia alkutilanteesta, mutta kuvitelkaa jotkut tosi fläsät ja ei minkään muotoiset alaraajat).
Julkaisen kuvan silläkin uhalla, että joku siellä onanoi jo pelkästä ajatuksesta.
Kuvat on otettu viikonloppuna jalkatreenin jälkeen ja myönnän, että lihaksia jännittää kuvissa.
Ja sitten se selittelyosuus: Huomatkaa, että vasemmanpuoleisessa kuvassa on rinnakkain kaksi jalkaa. Mustasta ei vaan kovin hyvin erota niiden rajaa. Jalkani ei siis jatku nilkkaan asti noin järkyttävän paksuna pötikkänä. Ja oikeanpuoleisessa kuvassa t-paita hämää sil viisiin, että en levene vyötäröstä tuolla tavalla yllättäin. Itse asiassa minulla ei ole muffin topia juuri lainkaan.
No. On siellä jotain lihaksia. On on. (On myös läskiä, mutta I'm working on it...)
No mutta vähätkö minä siitä välitän mikä on noloa. Pakkohan tässä nyt on välillä todentaa, etten treenaa pelkkää yläkroppaa. Että on tuolla koipiosastollakin jotain kehitystä tapahtunut. (Teillä ei tietenkään ole havaintomateriaalia alkutilanteesta, mutta kuvitelkaa jotkut tosi fläsät ja ei minkään muotoiset alaraajat).
Julkaisen kuvan silläkin uhalla, että joku siellä onanoi jo pelkästä ajatuksesta.
Kuvat on otettu viikonloppuna jalkatreenin jälkeen ja myönnän, että lihaksia jännittää kuvissa.
Ja sitten se selittelyosuus: Huomatkaa, että vasemmanpuoleisessa kuvassa on rinnakkain kaksi jalkaa. Mustasta ei vaan kovin hyvin erota niiden rajaa. Jalkani ei siis jatku nilkkaan asti noin järkyttävän paksuna pötikkänä. Ja oikeanpuoleisessa kuvassa t-paita hämää sil viisiin, että en levene vyötäröstä tuolla tavalla yllättäin. Itse asiassa minulla ei ole muffin topia juuri lainkaan.
No. On siellä jotain lihaksia. On on. (On myös läskiä, mutta I'm working on it...)
31. toukokuuta 2014
Pieni yöjuoksu(*
Olin tuossa vähän pitkästynyt. Katselin sosiaalisesta mediasta ihania kakkukuvia kuola valuen suusta ja koin ahaa-elämyksen. Mietin, mitä ennen oikein tein kun olin pitkästynyt? No söin! Menin kauppaan, ostin sipsiä ja dippiä. Tai paistoin pannukakun ja mussutin menemään. Ei ollut enää tylsää eikä yksinäistä. Mutta eihän se enää sovi sellainen.
Taikka sitten sitä saattoi vetäistä kalsarikännit kotona, ellei peräti lähtenyt baariin hummaamaan. Ja seuraavana päivänä krapula, johon oli pakko vetää jotain suolaista ja rasvaista ihanaa mättöä. Vaan enpä enää juo alkoholiakaan juuri lainkaan.
Molemmista edellämainituista tavoista käyn kyllä yhä ja edelleen suunnatonta tahtojen taistoa itseni kanssa. Jatkuvasti. En voi väittää olevani nykyisin niin totaalisesti muuttunut ihminen, että salainen himoni olisi rahka ja ananas enkä koskaan haluaisi vetää kännejä. Ehei. Kännissä on kivaa ja mieleni tekee jatkuvasti vetää jotain herkkua (jos on vähänkin tylsempää), mutta en vaan anna itseni tehdä sitä. Paitsi joskus harvoin.
Kuulostaa aika ankealta ja sitä se joskus onkin. Kadehdin kassajonossa edessäni olevaa pullukkaa, joka lappaa hihnalle sipsiä ja karkkia. Ihan oikeasti kadehdin. Olen huomannut ajattelevani, miten paljon helpompaa ja kivempaa olisi olla läski. Ihan pimeätä, mutta niin totta. (Eilen myös mietin salilla lapatessani rautaa tankoon, että eihän tässä touhussa oikeasti ole mitään järkeä. Päätin kuitenkin hyvin nopeasti, ettei sillä ole mitään väliä onko siinä järkeä vai ei, jos siitä nauttii. Voisi sitä kai huonomminkin aikansa viettää.)
No mitä sitten tein, kun olin pitkästynyt? Lähdin ulos pienelle iltalenkille. Hengitin vähän raikasta Pyhäjärveä, laitoin tennaria toisen eteen ja katselin humaltuvaa kansaa puistoissa ja kaduilla. Ei mikään ihme, etteivät kaveritkaan enää halua nähdä minua viikonloppuisin. Olen niin helvetin tervehenkinen ja tylsä nykyään.
Ja silti, kaikesta huolimatta uskon, että kaikki se on tämän vaivan arvoista.
*) Otsikko ehkä vähän hämää, oikeasti en juossut. Polveni ovat niin paskaa laatua, etten edes uskalla juosta, etten riko niitä. Jos nyt edes haluaisin.
Taikka sitten sitä saattoi vetäistä kalsarikännit kotona, ellei peräti lähtenyt baariin hummaamaan. Ja seuraavana päivänä krapula, johon oli pakko vetää jotain suolaista ja rasvaista ihanaa mättöä. Vaan enpä enää juo alkoholiakaan juuri lainkaan.
Molemmista edellämainituista tavoista käyn kyllä yhä ja edelleen suunnatonta tahtojen taistoa itseni kanssa. Jatkuvasti. En voi väittää olevani nykyisin niin totaalisesti muuttunut ihminen, että salainen himoni olisi rahka ja ananas enkä koskaan haluaisi vetää kännejä. Ehei. Kännissä on kivaa ja mieleni tekee jatkuvasti vetää jotain herkkua (jos on vähänkin tylsempää), mutta en vaan anna itseni tehdä sitä. Paitsi joskus harvoin.
Kuulostaa aika ankealta ja sitä se joskus onkin. Kadehdin kassajonossa edessäni olevaa pullukkaa, joka lappaa hihnalle sipsiä ja karkkia. Ihan oikeasti kadehdin. Olen huomannut ajattelevani, miten paljon helpompaa ja kivempaa olisi olla läski. Ihan pimeätä, mutta niin totta. (Eilen myös mietin salilla lapatessani rautaa tankoon, että eihän tässä touhussa oikeasti ole mitään järkeä. Päätin kuitenkin hyvin nopeasti, ettei sillä ole mitään väliä onko siinä järkeä vai ei, jos siitä nauttii. Voisi sitä kai huonomminkin aikansa viettää.)
No mitä sitten tein, kun olin pitkästynyt? Lähdin ulos pienelle iltalenkille. Hengitin vähän raikasta Pyhäjärveä, laitoin tennaria toisen eteen ja katselin humaltuvaa kansaa puistoissa ja kaduilla. Ei mikään ihme, etteivät kaveritkaan enää halua nähdä minua viikonloppuisin. Olen niin helvetin tervehenkinen ja tylsä nykyään.
Ja silti, kaikesta huolimatta uskon, että kaikki se on tämän vaivan arvoista.
*) Otsikko ehkä vähän hämää, oikeasti en juossut. Polveni ovat niin paskaa laatua, etten edes uskalla juosta, etten riko niitä. Jos nyt edes haluaisin.
27. toukokuuta 2014
Well, I think you're crazy
Vaikka itse olenkin Facebookin suuri ystävä ja paheksun kovaan ääneen, jos joku väittää Facebookin käyttäjiä tyhmiksi tai lampaiksi tai muuksi vastaavaksi (tietysti, koska itsekin sitä käytän), silti välillä täytyy kyllä vähän ihmetellä...
Olen eilen ja tänään törmännyt pariin erilaiseen tiedonantoon, jotka Facebookissa kiertää. Ensimmäisessä ilmoituksessa Hervannasta oli löytynyt puskista itseleivottuja sämpylöitä. Tiedonannon mukaan sämpylöitä oli järjestelmällisesti piilotettu puskiin. Tarkemmalla tutkailulla sämpylästä löytyi pieni sisäänmenoaukko ja sisältä jotain ruskeata! Kommenttiosasto repesi liitoksistaan, kun ihmisten sairaita mieliä päiviteltiin ja luvattiin jo viedä sämpylöiden piilottelija saunan taaksekin.
Toisessa tiedonannossa kerrottiin Jankassa (Tampereella edelleen) liikuskelevan pedofiilin, jolla todistettavasti on uhreja. Viestissä pyydettiin varoittamaan jokaista ja tarkkailemaan lasten käytöstä, jos vaikka ovat joutuneet hyväksikäytön uhriksi. Viestin mukaan suurin osa pihan lapsista tietää kuka on kyseessä ja missä hän asuu. Poliisi ei kuulemma voi tehdä mitään ennen kuin riittävän moni tekee tyypistä ilmoituksen.
Tuota noin. En nyt tahdo vähätellä tilanteita enkä väittää, etteikö maailmassa oikeasti olisi koiranmyrkyttäjiä ja pedofiileja, mutta nuo Facebookin kiertoviestijutut herättävät minussa aina ensimmäisenä vastustusreaktion ja epäilyksen niiden todenperäisyydestä. Ensimmäisessä jutussa mikään ei viittaa siihen, että sämpylöissä oikeasti olisi myrkkyä. Näitä tulee vastaan jatkuvasti, mutta koskaan en ole törmännyt sellaiseen juttuun, jossa oikeasti joku labra olisi tutkinut ja todennut kyseessä olevan myrkkyä. Varmasti näitäkin tapauksia oikeasti on, mutta tuo nettihysteria, jossa ollaan valmiita jo samantien lynkkaamaan ilman todisteita, niin huh huh.
Ja sitten. Jos ihan oikeasti ja todistettavasti on lapsi joutunut seksuaalisen hyväksikäytön uhriksi, niin kai nyt herranjestassentään poliisi ryhtyy toimiin samantien eikä odottele, että riittävän moni naapurustosta tekee ilmoituksen? Vai onko Suomen laissa määritelty joku yläraja montako uhria pedofiililla voi olla, ennen kuin se on rikos? Oikeasti?
Eniten ihmettelen sitä, että kukaan ei koskaan edes kyseenalaista juttujen todenperäisyyttä. Siis siinä jutun alla kommenteissa. Varmasti hiljaa mielessään monikin, kuten minäkin. Enkä tätäkään uskaltanut Facebookissa kirjoittaa omalla nimelläni, koska koiraihmiset ovat pelottavia vihoissaan.
Ei mulla muuta kuin että: lähdekritiikin ja järjen käyttö on sallittua.
(Kummassakaan edellämainitussa tapauksessa ei sentään onneksi ollut kuvaa tai epäillyn nimeä mukana, mutta näitäkin tapauksia on nähty).
Olen eilen ja tänään törmännyt pariin erilaiseen tiedonantoon, jotka Facebookissa kiertää. Ensimmäisessä ilmoituksessa Hervannasta oli löytynyt puskista itseleivottuja sämpylöitä. Tiedonannon mukaan sämpylöitä oli järjestelmällisesti piilotettu puskiin. Tarkemmalla tutkailulla sämpylästä löytyi pieni sisäänmenoaukko ja sisältä jotain ruskeata! Kommenttiosasto repesi liitoksistaan, kun ihmisten sairaita mieliä päiviteltiin ja luvattiin jo viedä sämpylöiden piilottelija saunan taaksekin.
Toisessa tiedonannossa kerrottiin Jankassa (Tampereella edelleen) liikuskelevan pedofiilin, jolla todistettavasti on uhreja. Viestissä pyydettiin varoittamaan jokaista ja tarkkailemaan lasten käytöstä, jos vaikka ovat joutuneet hyväksikäytön uhriksi. Viestin mukaan suurin osa pihan lapsista tietää kuka on kyseessä ja missä hän asuu. Poliisi ei kuulemma voi tehdä mitään ennen kuin riittävän moni tekee tyypistä ilmoituksen.
Tuota noin. En nyt tahdo vähätellä tilanteita enkä väittää, etteikö maailmassa oikeasti olisi koiranmyrkyttäjiä ja pedofiileja, mutta nuo Facebookin kiertoviestijutut herättävät minussa aina ensimmäisenä vastustusreaktion ja epäilyksen niiden todenperäisyydestä. Ensimmäisessä jutussa mikään ei viittaa siihen, että sämpylöissä oikeasti olisi myrkkyä. Näitä tulee vastaan jatkuvasti, mutta koskaan en ole törmännyt sellaiseen juttuun, jossa oikeasti joku labra olisi tutkinut ja todennut kyseessä olevan myrkkyä. Varmasti näitäkin tapauksia oikeasti on, mutta tuo nettihysteria, jossa ollaan valmiita jo samantien lynkkaamaan ilman todisteita, niin huh huh.
Ja sitten. Jos ihan oikeasti ja todistettavasti on lapsi joutunut seksuaalisen hyväksikäytön uhriksi, niin kai nyt herranjestassentään poliisi ryhtyy toimiin samantien eikä odottele, että riittävän moni naapurustosta tekee ilmoituksen? Vai onko Suomen laissa määritelty joku yläraja montako uhria pedofiililla voi olla, ennen kuin se on rikos? Oikeasti?
Eniten ihmettelen sitä, että kukaan ei koskaan edes kyseenalaista juttujen todenperäisyyttä. Siis siinä jutun alla kommenteissa. Varmasti hiljaa mielessään monikin, kuten minäkin. Enkä tätäkään uskaltanut Facebookissa kirjoittaa omalla nimelläni, koska koiraihmiset ovat pelottavia vihoissaan.
Ei mulla muuta kuin että: lähdekritiikin ja järjen käyttö on sallittua.
(Kummassakaan edellämainitussa tapauksessa ei sentään onneksi ollut kuvaa tai epäillyn nimeä mukana, mutta näitäkin tapauksia on nähty).
21. toukokuuta 2014
Kiss kiss bang bang
Se aiemmin mainitsemani "iso ja oudonnäköinen" munasarja todellakin osoittautui isoksi ja oudon näköiseksi. Ultrauksen yhteydessä lääkärin arvio oli hyvänlaatuinen endometrioomapesäke, mutta varmaksi ei voida tietää ennen kuin pesäkkeestä saadaan näytepala. Kirurgin veitsen alle siis, rip rap.
Vaikka olinkin käynyt kaikki mahdolliset worst case scenariot mielessäni lävitse, niin silti leikkaukseen joutuminen tuli vähän yllätyksenä. Varsinkin sen jälkeen, kun oltiin jo käytetty sanaa hyvänlaatuinen. Mutta totta kai, pitäähän se kasvain poistaa ja luultavasti samalla poistetaan toinen munasarjakin. Mahdollisesti enemmänkin, riippuen siitä minkälainen sotku tuolta paljastuu.
Lääkärin mukaan minulla on kissing ovaries. Kuulostaa melko romanttiselta ja hupsulta olosuhteisiin nähden. Tarkoittaa sitä, että kun normaalit munasarjat ovat kohdun sivuilla nätisti erikseen, minun munasarjani ovat menneet sumppuun ja kimppaan jonnekin kohdun taakse. Siellä sitten puuhastelevat ties mitä hävyttömyyksiä. No mutta hyvä, että edes jollain on jotain sutinaa tässä kropassa... Tai ei kai se niin hyvä ole.
Jos kaikki menee hyvin, niin selviän tästä aika vähällä ja leikkauksen jälkeen elämäkin on taas vähän helpompaa. Jos taas menee huonommin, niin... Niin. Ei mietitä sitä vielä. Harmittaa vähän, että kesällä joudun luultavasti olemaan jonkun aikaa sairauslomalla. Kun nyt niitä töitä kerta olisi. Hermostuttaa myös mahdollisen tulevan treenitauon pituus. Mutta aika näyttää.
Oli miten oli, niin pari kuukautta(* tässä roikutaan taas löysässä hirressä. Odottavan aika on pitkä. Ja muita vastaavia sanontoja.
*) Leikkauksen "tavoiteaika" on kaksi kuukautta. Käyn parin viikon päästä uudestaan verikokeissa. Jos arvot ovat kovasti nousseet, niin leikkausta nopeutetaan. Vaikka olisikin kiva saada hoitoa nopeasti, niin tässä tapauksessa en toivo nopeutusta, koska se se vasta huono merkki olisikin. Voi perseen perse.
Vaikka olinkin käynyt kaikki mahdolliset worst case scenariot mielessäni lävitse, niin silti leikkaukseen joutuminen tuli vähän yllätyksenä. Varsinkin sen jälkeen, kun oltiin jo käytetty sanaa hyvänlaatuinen. Mutta totta kai, pitäähän se kasvain poistaa ja luultavasti samalla poistetaan toinen munasarjakin. Mahdollisesti enemmänkin, riippuen siitä minkälainen sotku tuolta paljastuu.
Lääkärin mukaan minulla on kissing ovaries. Kuulostaa melko romanttiselta ja hupsulta olosuhteisiin nähden. Tarkoittaa sitä, että kun normaalit munasarjat ovat kohdun sivuilla nätisti erikseen, minun munasarjani ovat menneet sumppuun ja kimppaan jonnekin kohdun taakse. Siellä sitten puuhastelevat ties mitä hävyttömyyksiä. No mutta hyvä, että edes jollain on jotain sutinaa tässä kropassa... Tai ei kai se niin hyvä ole.
Jos kaikki menee hyvin, niin selviän tästä aika vähällä ja leikkauksen jälkeen elämäkin on taas vähän helpompaa. Jos taas menee huonommin, niin... Niin. Ei mietitä sitä vielä. Harmittaa vähän, että kesällä joudun luultavasti olemaan jonkun aikaa sairauslomalla. Kun nyt niitä töitä kerta olisi. Hermostuttaa myös mahdollisen tulevan treenitauon pituus. Mutta aika näyttää.
Oli miten oli, niin pari kuukautta(* tässä roikutaan taas löysässä hirressä. Odottavan aika on pitkä. Ja muita vastaavia sanontoja.
*) Leikkauksen "tavoiteaika" on kaksi kuukautta. Käyn parin viikon päästä uudestaan verikokeissa. Jos arvot ovat kovasti nousseet, niin leikkausta nopeutetaan. Vaikka olisikin kiva saada hoitoa nopeasti, niin tässä tapauksessa en toivo nopeutusta, koska se se vasta huono merkki olisikin. Voi perseen perse.
17. toukokuuta 2014
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
