Oodi kesälle

Alkaa tuntua, että olen kohta ainoa ihminen näillä leveyspiireillä, jota ei vituta nämä helteet. Ei se mitään. Ainoa, mikä harmittaa, on se tieto, ettei tämä pitkään kestä. Kohta taas palellaan ja vietetään seuraavat yhdeksän kuukautta sisätiloissa.

Ihanaa, kun ei tarvitse vetää vaatetta niskaan ulos lähtiessä. Riittää kun työntää lipilapit (flip-flops) jalkaan ja painaa ulos. Aurinko tuntuu hyvältä iholla. Tuulenvire tuntuu hyvältä paljaissa säärissä. Tämä on ensimmäinen kesä ties kuinka moneen vuoteen, kun hyppelehdin ulkona hameessa ja paljain kintuin, koska sääreni alkavat olla katseenkestävät.

Rakastan näitä lämpöisiä kesäiltoja. Voisin olla ulkona yötä myöten. Jos minulla olisi parveke, nukkuisin siellä. Kaikista ihaninta olisi nukkua pihalla, vaikka riippumatossa, mutta näin kaupungin keskustassa se ei oikein ole mahdollista. Tai kuten Zepa sanoi: "ihmiset on nykyään niin sekaisin, että joku tulee kumminkin tappamaan".

Lisäksi olen huomannut auringonpaisteen vaikuttaneen positiivisesti muuhunkin kuin ihon väriin. Nukun nimittäin yhtä lyhyitä yöunia kuin aina muulloinkin työviikoilla, eli jotain viisi tuntia yössä, mutta en ole töissä enkä töiden jälkeenkään yhtään väsynyt. D-vitamiini rulaa.

Ja läskikin näyttää paremmalta ruskeana kuin valkoisena.

Voi kunpa tämä kesä kestäisi ikuisesti.

Ei kestä. Tiiän. Nyyh.

Tough guys

Eilen oli Tammerfest goes Viikinsaari -tapahtuma. Hyvän livemusiikin lisäksi saimme pienen livedraamapläjäyksen.

Tapahtumassa esiintyi paikallisia bändejä, kuten Lovex ja Jaakko & Jay, joiden (noista jälkimmäisen siis) vuoksi minäkin saareen purjehdin. Tai no ihan lautalla tulin, mutta kuitenkin. (Ai niin, olihan siellä myös Amendfoil Keikyästä, etteivät kaikki ihan paikallisiakaan bändejä olleet). Jaakon & Jayn esiintymisaika oli toiseksi viimeisenä klo 19. Yllättäin saaressa oli myös Viikinsaaren kesäteatterin esitys klo 19. Tietämäni mukaan näillä kahdella tapahtumalla oli välimatkaa 900 metriä.

Melko nopeasti Jaakon & Jayn aloittamisen jälkeen paikalle lipuu joku todella ylimielisen näköinen ja siten myös käyttäytyvä teatterijäbä, joka käskee laittaa ääntä hiljaisemmalle, koska kesäteatteri häiriintyy. Jostain syystä tätä ylimielistä teatterijäbää jopa aluksi toteltiin, niin ettei Jaakosta & Jaysta meinannut kuulua mitään siihen edes muutaman metrin päähän nurtsille. Jossain vaiheessa tilanne eteni jopa niin absurdiksi, ettei äänentoistolaitteita muka olisi saanut käyttää lainkaan ennen varttia yli yhdeksää, johon oli siinä vaiheessa semmoiset rapsakat kaksi tuntia.

Nooh, punkkarithan eivät pienestä lannistu ja hyvä keikka siitä saatiin silti aikaiseksi. Jaakko & Jay sanoivat, että kerta joku heidät sinne on pyytänyt soittamaan, niin he ainakin soittavat. Äänetkin rupesivat kuulumaan taas vähän ajan päästä. Yleisöllä oli kivaa ja tiedättehän, pienet vastoinkäymiset sekä järjestävän/esiintyvän tahon osoittama pienimuotoinen anarkia vain kohottavat monesti tunnelmaa ja yhteenkuuluvuuden tunnetta.

Viikinsaaren kesäteatterin näytöksen väliajalla näytelmän ohjaaja ja pääosaesittäjä Mikko Rasila sitten paukkasi paikalle kuin draama queen, joka hän kai on. Rasila yritti viittoa Tammerfest goes Viikinsaaren järjestänyttä Christopher Leeta sivummalle, mutta lopulta tämä viihdyttävä "neuvottelu" käytiin järjestysmiehen turvaamana siinä aivan yleisön silmien edessä. Lee käyttäytyi koko ajan täysin asiallisesti, mutta Rasilan kädet huitoivat, silmät pullistuivat päästä ja tyyppi oli oikeasti sen näköinen, että on valmis lyömään. Hän ei kuulemma pysty keskittymään rooliinsa, kun musiikki häiritsee. Ymmärrän, mutta jos ei aikuinen ihminen pysty käyttymään asiallisesti, niin ei hän myöskään ansaitse mitään myönnytyksiä.

*klik isommaksi*

Viidakkorummun mukaan Tammerfestien musiikki ei edes oikeasti kuulunut kesäteatterille asti. Tämän todisti näytelmää katsomassa ollut tuttava, joka ei viitsinyt enää mennä edes katsomaan toista puoliaikaa. Näytelmä vaan oli huono ja meni kaikin tavoin penkin alle. Jonnekin se harmitushan sitten on purettava. Ja mikäs onkaan kivempi ärsytyksen kohde "korkeakulttuurin" edustajalle kuin rokkarit ja punkkarit.

Olen kyllä salaa (enkä niin kovin salaakaan) tosi ylpeä tapahtuman järjestäjistä sekä Jaakosta & Jaysta, että piiruakaan ei annettu periksi. Harmi, ettei Lovex sattunut esiintymään juuri kesäteatterinäytöksen aikaan, koska a) meteli olisi ollut paljon kovempi (jokainen, joka Jaakkoa & Jayta on livenä kuullut tietää, ettei siitä duosta ihan valtavaa meteliä lähde: akustinen kitara ja maailman pienin rumpusetti, katso kuva!) ja b) ylimieliset teatteriheebot olisivat varmasti saaneet teinityttöjen vihat niskoilleen ja se, jos joku, olisi ollut pelottavaa. Loppujen lopuksi sitten illan viimeinen esiintyjä, joka oli Leen oma bändi/tietovisa (?) Rock Science Finland, jätti oman performanssinsa väliin, ettei draamaa enää enempää ruokita.

*klik isommaksi*

Vaikea sanoa kumpi oli buukannut saaren tapahtumaansa ensin. Jollain tavallahan tämä "hirvittävä katastrofi" olisi ollut vältettävissä, kuten että teatteri ei vaan olisi esiintynyt samana päivänä Tammerfestien kanssa, mutta kaipa kyseessä oli jonkinlainen informaatiokatkos. Mutta olisihan sen voinut hoitaa nätimminkin eikä noin, Mikko Rasila. Ei noin.

Suuret kiitokset Tammerfest goes Viikinsaaren järjestäjille. Oli kivaa, musiikki oli hyvää ja sää suosi, paitsi 15 minuuttia ennen paluulaivaan astumista alkoi sataa kaatamalla. Ei haittaa. Rauhaa ja rakkautta!

You've gotta ask yourself a question

Yksi kysymys:

Miksi kaikki miehet, joihin vähän käyn kuumana vaikka ei pitäisi, ovat alkaneet käyttää punaisia t-paitoja? Miksi minulla on sisuksissani näin heikko kohta miehiin, jotka käyttävät punaisia(* t-paitoja?

Siinä taisikin olla kaksi kysymystä.


*) Siis tummanpunaisia. Pinkki/vaaleanpunainen on aika äklö suurimmalla osalla miehiä.

Plop plop

Olen huomannut eläväni omituista plussaseteli-elämää. Viime talvena, kun kesä tuntui toivottaman kaukaiselta ajatukselta, oli jääkaappini ovessa plussaseteli, joka oli voimassa 31.5.2014 saakka. Katselin sitä seteliä ja ajattelin, että kesän täytyy joskus tulla oikeastikin, koska minulle käy aina niin, että käytän plussasetelini aivan viime tipassa. (En tiedä miksi. Ne vaan unohtuu.)

Niinhän siinä sitten kävi, eli tuli kesä ja toukokuun loppu (kyllä, tuossa järjestyksessä) ja käytin plussasetelini taas aivan viimeisellä hetkellä. Nyt jääkaapin ovessa on plussaseteli, joka on voimassa 31.10.2014 saakka. Harmittaa jo valmiiksi, koska se tarkoittaa samalla sitä, että myös syksy ja seuraava talvi tulee vääjäämättä, kerta se kesäkin tuli.

Pienenä lohtuna minulla on nyt tuossa vieressäni aivan uuden uutukainen plussasseteli, joka on voimassa 30.6.2015 saakka. Ikään kuin lupauksena siitä, että ensi talven jälkeenkin tulee taas kesä ja kohta olen taas käyttämässä seteliäni viime tipassa.

Balls to the wall

Noin ikkään. Nyt on käyty kirurgin veitsen alla. Sisuksistani löytyi hyvää ja pahaa. Hyvää sen verran, että mitään pahanlaatuista ei ollut (kuten ei pitänytkään olla, vaikka sitä pitää aina pelätäkin). Pahaa taas sen verran, että se sairauteni — endometrioosi — on aika agressiivinen versio.

Leikkaus meni helpotuksekseni tähystysleikkauksena. Pääosin siksi, että tilanne sisuskaluissani oli sen verran haastava, ettei ilman suurempia valmisteluita voinut tehdä sen enempää kuin nyt tehtiin. Mitään ei poistettu kokonaan eli olen ihan kokonainen yhä. Poistettiin vain se kasvain munasarjasta ja vähän muita pesäkkeitä, mutta molemmat munasarjat, -johtimet yms. jätettiin olemaan.

Lääkäri siinä pari tuntia narkoosista heräämiseni jälkeen kävi kertomassa kaikenlaisista vaihtoehdoista eikä mikään niistä kuulostanut kovin houkuttelevalta. Kovin heppoisin perustein ei suurempaan leikkaukseen lähdettäisi, koska siinä täytyisi sitten todennäköisesti poistaa pätkä paksusuolta ja siinä olisi sitten omat riskinsä. Niin kuin nyt kaikessa.

Yksi mahdollinen tapa lääkitä sairautta olisi alkaa piikitellä itseeni jotain mitä lie. Piikittely kuivattaisi endometrioosin kasvattamia pesäkkeitä ja kiinnikkeitä, mikä varmasti olisi hyvä asia. Samalla se myös aiheuttaisi vaihdevuosien kaltaisen olotilan kropalleni. Minulle annettiin vuorokausi aikaa miettiä asiaa. (Noin äkkiseltään, toki asiaan voi myöhemminkin palata). Mietin, että kiitos, mutta ei kiitos, koska vaihdevuodet tässä iässä ei myöskään houkuta. Ja koska olen tähän asti kuitenkin elänyt melko kivutonta elämää tietämättä (ainakaan varmaksi) endometrioosistani.

Aiemminhan, ennen tätä yllättävää löydöstä, pelkäsin hirmuisesti sitä kierukan laittoa. No sekin on nyt sitten hoidettu. Nukutuksessa. Toivotaan, että se riittää pitämään taudin kurissa eikä tarvitse mitään järeämpiä toimenpiteitä.

Vaikkei tämä nyt ainakaan äkkikuolemaksi ole, niin on tässä sulattelemista.

Ps. Onnena onnettomuudessa tästä keikasta tuli sairauslomaa vain viikko ja treenitaukoakin ihan oman olotilan mukaan, mutta jos nyt en pariin viikkoon nostaisi mitään kovin painavaa. Kotiuduin lauantaina, eilen uskaltauduin köpöttelemään itse kauppaan, tänään köpöttelin jo vähän enemmän ja vähän nopeammin. Eiköhän tästä toivuta.

There ain't no cure for the summertime blues

Päivää. Vai pitäisikö sanoa iltaa? Kohta jo yötä. Mitäpä tänne kuuluu?

Itsellenihän kuuluu sellaista, että olen palannut työelämään ainakin hetkeksi. Muistatteko sen viime kesän kesäpojan? Niin. Sekin on palannut. Mmmmm...

No eikä kun. Kaikki on aivan hyvin. Vähän kyllä tekee heikkoa, kun se yhä näyttää niin hyvältä ja on vieläpä niin miellyttäväkin ja kiva. Lähettää hyviä viboja suuntaani, varmasti aivan tietoisesti. Ja kaiken lisäksi törmäillään paljon useammin kuin viime kesänä. Mutta toisaalta tämä kaikki on puhtaasti positiivista, koska minulla ei ole enää suuria odotuksia (lue: mitään odotuksia) tyypin suhteen. Vaikka ihana onkin, olen keskenänikin tullut siihen tulokseen, että olisimme ns. mismatch. (En tosin lupaisi pistää hanttiin, jos vastapuoli jotain yrittäisi, koska järki ja tunteet eivät viihdy meikäläisen kuupassa yhtä aikaa. Mutta enköhän voi luottaa siihen, ettei se yritä.)

Hauskalla tavalla olen myös huomannut tämän kuntoremonttini vaikuttaneen muutamaan miespuoliseen työkaveriini melko positiivisella tavalla. Lähinnä niihin nuorimpiin työkavereihin (tuolla firmassa nuorimmatkin ovat jo päälle kolmekymppisiä, kesäpoikia lukuunottamatta). Tyypithän ovat alkaneet suhtautua minuun yhtäkkiä suuremmalla lämmöllä. Voisin jopa sanoa niiden flirttailevan kanssani! Pitäisi kai varmaan loukkaantua, kun en pullukampana ole ollut kovin kiinnostava kohde, mutta en jaksa. Olen lähinnä imarreltu.

Mutta ei ketään potentiaalista sulhasta eikä mitään semmoista muutenkaan. Aion tänä kesänä keskittyä työntekoon ja jättää kaiken haihattelun. Ei vanha pää (tai sydän) enää kestä semmoista. No paitsi ehkä ihan vähän aion hymyillä kesäpojille.

Olet kalleimpani, sinä saatanan kone, älä hyydy

Koin tänään BodyBalance-tunnilla ehkä ensimmäistä kertaa ikinä sellaisen hyvin kirkkaan ajatuksen ja vahvan tunteen siitä, että rakastan vartaloani.

En nyt tarkoita sitä, miltä se näyttää, vaan sitä, miltä se tuntuu. Rakastan sitä, että vartaloni on vahva. Jäntevä. Kropassani on voimaa ja liikkuvuutta. Tasapainoni on hyvä ja maallinen majani on huomattavasti kompaktimpi kuin ennen. Voin mennä asentoihin, joihin ennen en pystynyt. Voin tehdä kropallani asioita, joita ennen en pystynyt tai jaksanut tai edes halunnut.

Ihmisvartalo on ihmeellinen väline, jolla voi tehdä uskomattomia ja ihania asioita^(*. Joskus minulla on niihin asioihin viha-rakkaussuhde, varsinkin jos se asia on askelkyykky, mutta yhtä kaikki: pystyn. Heikoin lenkki on korvieni väli, joka ei aina usko siihen mihin vartalo pystyy, mutta pikkuhiljaa sekin alkaa uskoa ja uskaltaa enemmän.

Ainoa ryppy rakkaudessamme on se tuleva leikkaus. Siihen on nyt vajaat kaksi viikkoa. Ei aavistustakaan miten pitkä toipumisaika siitä seuraa. Toivon parasta, pelkään pahinta. Toivon kuitenkin, että toipumisessa auttaa ja sitä nopeuttaa nuo edellä mainitsemani asiat. Eikä toipumisessa kestäisi niin kauan, että saavutetut edut menetettäisiin.

Voi tätä elämää.


*) Tiedostan kyllä, että nimenomaan ihmisvartalo on aika vajavainen. Emme pysty lentämään kuten linnut tai juoksemaan ja loikkaamaan kuten kissaeläimet tai roikkumaan hännällä puusta. Mutta tähän on tyydyttävä, mitä on saanut.

It's just you and your hand tonight

Justiinsa oli sunnuntaina täällä yksityiselämässäni puhe siitä, miten kamalaa ihmisen käsiala saattaa olla nykyisin, kun mitään ei tarvitse enää kirjoittaa käsin. Ja samassa Nollavaimo teki käsialapostauksen, joten pakkohan tähän aiheeseen oli takertua.

Kaivoin nopeasti kätköistäni erilaisia käsialanäytteitä itseltäni. Lähdetäänpäs aika järjestyksessä niitä tarkastelemaan.

Ensimmäinen käsialanäyte on peruskoulun ensimmäiseltä luokalta:

Meidät on varmaan pakotettu käyttämään tavuviivoja. Tekstin sisältökin on lähes yhtä hyvää, jos ei parempaakin, kuin tänä päivänä. En edes lähde analysoimaan silloista suhdettani suklaaseen.

Seuraavassa vihkosessa ei ollut päivämäärää merkittynä, mutta hypätään varmasti jonnekin 90-luvun loppupuolelle peruskoulun jälkeiseen aikaan:

Peruskoulu on selvästi kehittänyt käsialaani tehokkaasti niiden yhdeksän vuoden aikana. Minun käsialalleni tämä on ollut harvinaisen kaunis ja selkeä ajanjakso. Onneksi en myöskään koskaan tavannut Kari Suomalaista. Ihan vaan pääparkaani ajatellen.

Seuraava tekstinpätkä on vuodelta 2002, jolloin olen ollut 23-vuotias:

Olen jostain mystisestä syystä kirjoittanut paperille ylös saamani tekstiviestin. Käsiala on jo huterampaa. Viesti on kirjoitettu nopeasti ensimmäiselle löytyneelle paperilappuselle. Mahdollisesti kännissä.

Seuraava näyte on vuodelta 2006:

Luentomuistiinpanoja. Niitä nyt joutui kirjoittamaan aina hirveätä vauhtia kalvosulkeisissa. Käsiala on vielä ihan luettavaa (ainakin itse saan siitä selvää), mutta ei mitenkään mieltäylentävän kaunista (jos nyt koskaan on ollut).

Viimeisenä ylpeyden aiheeni (ironista hohotusta), käsialani 1.6.2014:

Näyte treenivihostani. Totuuden nimissä on sanottava, ettei käsialani kai oikeasti ole aivan noin kamalaa tänäkään päivänä, mutta teepä itse perässä tuo treeni ja kirjoita siinä samalla kynällä paperille mitä olet tehnyt. Jos käsiala ei ole riittävän kamalaa ja epäselvää, lisää painoja ja toista sama. Hahahaa...

Mutta lopputulemana voimme varmaan yhteisymmärryksessä todeta, että tietokonenäpyttely tuhoaa ihmisen käsialan. Täytyisi alkaa kirjoittelemaan paljon, paljon enemmän kynällä paperille, että tilanne pelastuisi. Kohta varmaan olen tuossa ensimmäisen luokan tilanteessa taas.

Laitan tähän vielä loppukevennyksen, joka luentovihostani löytyi:

I'll huff, and I'll puff, and I'll blow your house in

Jotta ruokailutottumuksistani ei jäisi todella häiriintynyt kuva tuon toiseksi edellisen kirjoituksen pohjalta, niin ajattelin jakaa teille kuvan tämän päivän ruoastani:

Pulled Pork Pocket à la Amarillo. 

Tai se, mitä siitä nyt enää oli jäljellä.

Huhut ortoreksiastani ovat vahvasti liioiteltuja. Ei myöskään muita syömishäiriöitä täällä. Luultavasti pt:ni toivoisi minun olevan edes pikkuisen säntillisempi näissä asioissa, mutta... aina ei saa mitä toivoo.

She's got legs, she knows how to use them

Mikä siinä onkin, että noiden alaraajojen kuvaaminen ja esille laittaminen tuntuu jotenkin tosi paljon nolommalta kuin yläraajojen? Tai tiedänhän minä mikä siinä on, ne peppukuvat. Mutta en minä edes osaa kuvata omaa persettäni, selkä ei taivu jne. Ja onhan se yläraajojen kuvaaminen ja posettelukin noloa, joo joo.

No mutta vähätkö minä siitä välitän mikä on noloa. Pakkohan tässä nyt on välillä todentaa, etten treenaa pelkkää yläkroppaa. Että on tuolla koipiosastollakin jotain kehitystä tapahtunut. (Teillä ei tietenkään ole havaintomateriaalia alkutilanteesta, mutta kuvitelkaa jotkut tosi fläsät ja ei minkään muotoiset alaraajat).

Julkaisen kuvan silläkin uhalla, että joku siellä onanoi jo pelkästä ajatuksesta.

Kuvat on otettu viikonloppuna jalkatreenin jälkeen ja myönnän, että lihaksia jännittää kuvissa.

Ja sitten se selittelyosuus: Huomatkaa, että vasemmanpuoleisessa kuvassa on rinnakkain kaksi jalkaa. Mustasta ei vaan kovin hyvin erota niiden rajaa. Jalkani ei siis jatku nilkkaan asti noin järkyttävän paksuna pötikkänä. Ja oikeanpuoleisessa kuvassa t-paita hämää sil viisiin, että en levene vyötäröstä tuolla tavalla yllättäin. Itse asiassa minulla ei ole muffin topia juuri lainkaan.

No. On siellä jotain lihaksia. On on. (On myös läskiä, mutta I'm working on it...)