Some kind of beautiful will come your way

Nollavaimo listasi viisi ihanaa ja rakastettavaa asiaa itsessään. Jäin miettimään pitäisikö itsekin koittaa tehdä samanlainen listaus. Jotenkin ajatus kyllä tuntuu epämukavalta ja jopa kiusalliselta. Minäkö muka pitäisin jostain itsessäni. Ja jos nyt tähän jotain listaan, niin kaikki pitävät minua hirveän omahyväisenä. Sitä paitsi mitä jos joku on sitä mieltä, ettei minulla edes ole niitä ominaisuuksia mitkä listaan...

Stop tykkänään. Miksiköhän meidät suomalaiset on kasvatettu niin, ettei itsestään saa tykätä eikä varsinkaan sanoa sitä ääneen? "Omakehu haisee". "Kel onni on, se onnen kätkeköön". "Pidetään kynttilä vakan alla" jne. jne. jne. Kyllä ei ole mitään järkeä tässä.

No niin. Listataanpa nyt sitten viisi ihanaa ja rakastettavaa asiaa minussa. Muiden ei tarvitse rakastaa näitä minussa.

1. Ensimmäinen on sama kuin Nolliksellakin, eli iloisuus. Yleensä ihmisillä on hauskaa seurassani. Jopa silloin kun on vähän ikävää. Taas yksi vanhan kansan sanonta: "Ennemmin räkänokastakin mies tulee, kuin tyhjän naurajasta". No kuulkaas, en minä mies haluaisi ollakaan! Ja kuten Nolliksellakin, nauruni on tarttuvaa laatua. Varsinkin silloin, kun se kumpuaa oikein syvältä rinnuksista asti. Yksi lempparisanontojani — en enää muista mistä — on: "Naurun pitää päästä purskahtamaan ulos, tai se kertyy lantiolle".

2. Easygoing-nismini. Ehkä jotkut tykkäävät jämäkämmistä (lue: joustamattomammista) tyypeistä, joilla on voimakas oma tahto, mutta minulle sillä ei ole niin väliä. Tietysti joissain asioissa minulla on voimakas oma tahto, jos asia merkitsee minulle paljon, mutta semmoisissa vähemmän tärkeissä... eisevväliä. Aika yleinen lausahdus suustani kuultuna onkin "eisevväliä" (joka muuten täällä Tampereella tarkoittaa usein samaa kuin kyllä). Koska, no, ei sillä oikeastikaan ole väliä. Kyse ei siis ole siitä, ettenkö vaan osaisi tai uskaltaisi ilmaista mitä itse haluan. Minulle vaan monestikin sopii ihan mikä vaan. Jos joku ehdottaa jotain, niin innostun aika helposti ja lähden messiin.

3. Mistä pääsemmekin seuraavaan rakastettavaan ominaisuuteeni: Spontaanius ja sellainen impulsiivisuus. Innostun nollasta sataan noin sekunnin sadasosassa ja olen siinäkin mielessä aika helppo. Jos joku pyytää minua jonnekin, pystyn lähtemään hyvin lyhyellä varoitusajalla (jos haluan). Ärsyttää toisinaan asioiden sumpliminen kalenteri kädessä ja viikkojen jahkailu mennäänkö jonnekin ja milloin. Siksi tykkään käydä esim. elokuvissa yksikseni. Eksäni oli yhtä spontaani ja toisinaan kaipaan uutta ihmistä, jonka kanssa voisi hetken päähänpistosta tehdä jotain. Ihan mitä vaan. Tässä on kyllä huonokin puolensa, sillä impulssiostelen myöskin toisinaan asioita.

4. Musikaalisuus. En nyt tarkoita musikaalisuudella sitä, että laulaisin kuin satakieli tai osaisin soittaa kaikkia soittimia, koska en, mutta musiikki on valtavan iso osa minua ja elämääni. Pitkäjänteisyyteni ei riitä oikein minkään soittimen kunnolliseen opiskeluun ja niistä laulutunneistahan olikin puhetta vähän aikaa sitten. Viime viikonloppuna sorruin laulamaan karaokessa ja jos totta puhutaan, niin en olisi ikinä halunnut lopettaa, vaikka se (alkoholin vaimentama) häpeä yrittikin huomautella takaraivostani, että laulan nuotin vierestä. Yleisö (humaltunut sekin) ei kuitenkaan näyttänyt ihan valtavan kärsivältä, vaikka mahdollisesti he yrittivät vain olla kohteliaita. Laulamisen lisäksi nautin tietysti ehkä vielä enemmän toisen laulun kuuntelemisesta, sellaisen joka osaa, livenä tai nauhalta. Ja soiton. Varsinkin kitaransoiton. Ahhhh...

5. Olkapäät. Jo vain. Tästä on ennenkin puhuttu, mutta ihailen olkapäitäni yksikseni vessan peilistä ja pullistelen samalla. Myös treenatessa tykkään tehdä eritysesti vipunostoja sivulle peilin edessä, koska olkapääni vaan näyttävät niin hyvältä. Harmi vaan, että kovin harva näkee olkapäitäni. Ehkä jo ensi kesänä niille koittaa uusi aika lukuisien ihailevien katseiden alla... No joo. Ei nyt sentään. Mutta tykkään. Se on kohta minussa, josta treenitulokset parhaiten näkyvät.


Jaa. Ei se niin vaikeata ollutkaan. Hupsista.