Eikä muita enkeleitä ole olemassakaan

Vähän yli kaksi vuotta näköjään meni, kun kaivoin tämän blogin salasanan naftaliinista. Tein sen nytkin raskain sydämin, sillä rakas kanssabloggaajamme Zepa, Ana, millä nimellä hänet tunsitkin, on eilen nukkunut pois pitkän sairauden uuvuttamana, niin kuin tapana on sanoa.

Kulje valoa kohti, Ana!

***


Olen tuskista vapaa ja mukana tuulen 
saan kulkea rajalla ajattomuuden. 
Olen kimallus tähden, olen pilven lento, 
olen kasteisen aamun pisara hento. 
En ole poissa, vaan luoksenne saavun mukana jokaisen 
nousevan aamun 
ja jokaisen tummuvan illan myötä 
toivotan teille hyvää yötä. 

 – Vuokko Laatio

Ah look at all the lonely people

Heräsin sunnuntaina (tänään) joskus kymmenen aikoihin aamupäivällä. Nyt kun käy töissä, niin näitä viikonloppuaamuja osaa arvostaa enemmän. Ulkona oli kerrankin valoisaa. Makoilin varmaan tunnin verran valveilla sängyssä ja pläräilin Instagramia ja muuta somea.

Aamukahvin kanssa vedin tonitiikeri-muroja. Kauheata epäterveellistä sokeritauhkaa, mutta kyllä sunnuntaiaamuna saa. Puoliltapäivin meinasin alkaa katsella Netflixistä jotain, mutta sitten huomasin, että Herolta tuli joku elokuva. The Dissappearance of Eleanor Rigby: Them (eli The Story of Love, aivan paska "suomennos" taas kerran, mikä suomennos tuo edes on, on vaan annettu uusi englanninkielinen nimi leffalle). Opin elokuvan jälkeen, että siitä on tehty kolme eri versiota: Him, Her ja Them. Nopeasti tuosta voi päätellä, että Him kertoo elokuvan miehen näkökulmasta, Her naisen ja Them molempien. En tiedä miksi, mutta jostain syystä minulle tuli todella vahva tunne, että minun täytyy katsoa tuo elokuva Netflixin sijaan. Jäin siihen jumiin enkä päässyt sohvasta irti. Vetistelin aika paljon.

Heti tuon elokuvan perään tuli ranskalainen elokuva La vie d'une autre (Rakkautta Pariisissa, taas ihan paska suomennos). Rakastan ranskalaisia elokuvia. Juliette Binoche on ihana, samoin Mathieu Kassovitz. Elokuvassa Juliette Binochen roolihahmo herää yhtenä aamuna ja on unohtanut kaiken viimeiseltä 15 vuodelta. Hänen muistinsa on jäänyt siihen iltaan, kun hän rakastui Mathieu Kassovitzin roolihahmoon eli nykyiseen aviomieheensä. Sanomattakin selvää, että niiden kadonneiden 15 vuoden aikana kaikki oli mennyt päin persettä. Ja vielä selvempää, että itkin vähintään puolet elokuvasta.

Kolmen ja puolen tunnin itkumaratonin jälkeen kysyin itseltäni, että mitä ihmettä nyt taas, Tiina? Sitten katsoin kalenteriin ja huomasin, että kuukautisteni olisi pitänyt alkaa jo eilen.  Ah, sehän selittää paljon... Näin käy joka kuukausi ja silti se pääsee yllättämään joka kerta. Kai tämä on jollekin muullekin tuttua? En kärsi pms:stä, mutta juuri ennen kuukautisten alkua on hormonit vähän sekaisin. Tai en tiedä, jos tämä onkin se ns. normaali, kun on jotenkin tosi auki ja kaikkea, ja sitten lopun aikaa kuusta sitä vain on sulkenut itsensä luonnottomalla tavalla?

Sen puhdistavan leffaputken jälkeen olin kuitenkin tehokkaampi kotitöiden suhteen kuin moneen viikkoon. Olin äsken ripustamassa pyykkiä kuivumaan, kun kesken pyykinripustamisen huomasin kirjoittavani päässäni tätä blogipostausta (se siitä tehokkuudesta). Sellaista ei ole tapahtunut aika päiviin kuukausiin vuosiin, joten jätin homman sikseen ja tulin laskemaan sen päästäni tähän näppikselle. Näin. Nyt menen ripustamaan pyykit loppuun ja sen jälkeen laitan ruokaa.

Hyvää sunnuntaita ja ensi viikkoa. Muistakaa välillä itkeä, jos siltä tuntuu, mutta nauraa sitäkin enemmän.

That's what she said

Se sämpylä, josta edellisen postauksen lopussa mainitsin:

Olisinpa Jaakko Kuusisto. Eiku... hä?

Tää on se kylmä kohta mussa, ja jos ei ole vielä, löytyy myös se kohta susta

Miten on edes mahdollista, että olen blogannut viimeksi elokuussa? Olispa elokuu. Mieluummin tuleva kuin viime elokuu. Tai riippuu kai siitä, mitä tulevaisuus tuo tullessaan, mutta ainakaan säiden tai paljon muidenkaan olosuhteiden puolesta en kaipaa viime elokuuta.

Seuraan Roope Salmista Instagramissa (älkää kysykö). Tässä hiljan Roope laittoi Insta-storeihinsa pätkää, kun kävi salilla ja treenin jälkeen pyysi ihmisiä olemaan valehtelematta siitä, että treenistä tulisi hyvä fiilis. Ei kuulemma tule, vaan se on ihan kamalaa, vaikka sen jälkeen toki on tyytyväinen itseensä, että tuli lähdettyä ja tehtyä jne. Hmm.

Olen muualtakin ymmärtänyt, ja tästä olen varmaan ennenkin puhunut, että kaikille vaan ei tule sitä "endorfiinihumalaa" liikunnasta. Ei se silti tee siitä asiasta valehtelemista, jos itselle ei tule. Itse asiassa luulen, että jos sitä ei tule, niin laji on väärä. Toiset jää koukkuun juoksemiseen, itse en ole vielä koskaan saanut siitä lajista pienintäkään hyvänolontunnetta. Osittain kyllä myös syytän endometrioosia siitä, että juokseminen on joinain päivinä minulle jopa kivuliasta. Ei sillä, että kovin monena päivänä olisin kokeillutkaan. Tarvitsisin jonkun tosi tiukan korsetin, joka estäisi keskivartalon ja sisäelinten hölskymisen juostessa, niin voisin miettiä lajia uudestaan. Tätäkin asiaa on täysin turha yrittää selittää miespuoliselle pt:lle. Tai varmaan myös naispuoliselle, jos hänellä ei ole kokemusta siitä, että vatsassa on munasarjoista palleaan asti endon aiheuttamia kiinnikeitä.

Mitäpä minulle on tapahtunut sitten viime elokuun? Olen saanut uuden työpaikan, josta tykkään, ja olen muuttanut uuteen asuntoon, josta tykkään. Molemmat ovat määräaikaisia. Asunnon määräaikaisuus on pidempi kuin työpaikan. Ensimmäisen määräaikaisuus siis tarkoittaa, että en saa irtisanoa vuokrasopimusta vuoteen ilman sanktioita, ja jälkimmäisen määräaikaisuus tarkoittaa, että saan olla töissä kesäkuun loppuun asti. Toivon molempien jatkuvan kuitenkin hamaa tulevaisuuteen.

Laitan silkasta uteliaisuudesta Spotifysta soimaan Lauri Porran feat. Paperi T:n teoksen Kohta ja alan siivoilla lukaaliani. Voisin leikkiä sämpylää heidän kanssaan, jos tiedätte mitä tarkoitan.

Nähdään taas!

Ay mi dios

Holà!

Sellasta vain lähdin kyselemään, että tiedättekö sen musiikkikappaleen nimeltä Despacito? Kun siitä nyt vouhkataan ihan kamalasti näinä päivinä. Jonkun tiedon mukaan se olisi maailman katsotuin Youtube-video tätä nykyä ja muutenkin sitä soitetaan kaikkialla ja ilmeisesti biisi on tosi kova juttu ja kaikkea. Niin voisiko joku selittää minulle miksi? Löytyykö sieltä ruudun toiselta puolelta joku, joka tykkää kyseisestä kappaleesta ja osaa jotenkin laittaa sanoiksi sen hyvyyden? Minun mielestäni kun se ei eroa millään tavalla — eikä varsinkaan edukseen — muusta maailman latinopopista, jota on suollettu eetteriin aikojen alusta.

Ymmärrän toki sen, etten varmasti ole kyseisen kappaleen kohderyhmää millään tasolla. En ole suuri pop-musiikin ystävä enkä varsinkaan latinopopin. En ole koskaan välittänyt Ricky Martinista tai Enrique Iglesiaksesta tai ketä näitä nyt on ollutkaan, mutta jopa heidän kappaleistaan tykkäämisen pystyn vielä jotenkin ymmärtämään, mutta tuo Despacito vaikuttaa kyllä vihon viimeiseltä renkutukselta. Lyriikoita en ole lukenut, joten sen jutun täytyy olla niissä. Vai mitä? Onhan? Totta kai on.

Jos joku on säästynyt kyseiseltä kappaleelta, niin voi käydä kuuntelemassa sen täältä. Niin hullu en ole, että rupeaisin upottelemaan sitä tänne blogiin.

It's the eye of the tiger

Nelonen (se tv-kanava) ilmoitti tänään, että Selviytyjät (se tv-sarja) palaa Suomeen ja tällä kertaa julkkisversiona. Itse en kyllä muista sitä aiemmin edes tulleen, mutta kai sitä on tullut koska käytetään sanaa palaa.

Ajattelin kirjoittaa teille lyhyen ja täysin tyhjänpäiväisen selonteon noista julkkistyypeistä kevennyksenä edelliselle postaukselle. Sen jälkeen kun vaihtoehdot oli käytännössä koko blogin lopettaminen siihen tai äkkiä vaan jotain huttua perään. Niin saatte nyt sitä huttua.

Juontaja:

• Juuso Mäkilähde. Olen tästä ilahtunut, koska Juuso on lempparijuontajani heti Antti Holman jälkeen. Tämä hyvä. 

Kilpailijat:

• Tanssinopettaja Helena Ahti-Hallberg. Koska ohjelma kuvataan Filippiineillä kesäaikaan, niin Helena saa varmasti pitää dekolteensa hyyyyyvin avoimena koko sarjan ajan. 
• Pokeriammattilainen Ilari Sahamies. No tästä tyypistä en tiedä kuin nimen. Voi olla etu.
• James Nikander aka Musta Barbaari. Ainakin luulisi, että kunto riittää keskivertojannua paremmin ja myös suojaa aurinkoa vastaan löytyy omasta takaa. Lisäksi osaa katsojista ei haittaa jos James vähentää vaatteita. 
• Fitnessmalli Janni Hussi. Janni pärjää. Janni on sisukas. 
• Somepersoona Maria "Jekku" Berglund. Nevahöörd, mutta nainen, joten hyvä. (Kilpailijoiden sukupuolisuhde on 9  miestä ja 7 naista. Mielestäni tuo olisi voitu laittaa ihan fifty-fifty.)
• Erikoismies Juhana Helmenkalastaja. Mistä tääkin tyyppi on taas kalastettu esiin? Muistan, että Juhana oli joskus sata vuotta sitten Diilissä ja oli varsin erikoinen hahmo. Meillä oli Juhanan kanssa yhteinen kauneusvinkki eli valokynän sijasta Max Factorin panstickia silmänaluksiin (vanhat lukijani ehkä muistavat noista aluksista käydyn debatin, ellei dementia ole iskenyt). En tiedä käyttääkö Juhana tuota niksiä enää, mutta minä käytän.
• Näyttelijä Kai Vaine. Kaitsu on niin ihana ja kuuma. Pakko ehkä katsoa tätä ohjelmaa ihan vain hänen takiaan. (Kuten Gladiaattoreita vain Vertin takia). Kai asui joskus muinoin Tampereella ja olin aina häneen törmätessäni ihan että humina humina humina... (Katsokaa tämä Frendien pätkä, jos ette tajua mistä puhun). 
• Ex-alppihiihtäjä Kalle Palander. En mä tiedä mitä tästä sanoisi. Joko tulee menestymään kisassa hyvin tai sitten ei. Joko ärsyttää tai sitten ei. Nähtäväksi jää.
• Toimittaja Katja Ståhl. Hauska nainen, ainakin sen perusteella mitä olen telkussa nähnyt omana itsenään, ei-juontajan ominaisuudessa. Saattaapi tuoda viihdettä ohjelmaan.
• Radiojuontaja Kimmo Vehviläinen. Elän siinä käsityksessä, että Kimmo ei — anteeksi nyt vaan — ole se penaalin terävin kynä, ainakin hän näyttää aina olevan vähän kujalla. Ei myöskään varsinaisesti maamme johtavia feministejä. Ennakkoasenteena ärsyttää jo.
• Mediapersoona Cristal Snow. Tota noin niin. Tykkään kyllä Cristalista, mutta on kyllä melkoinen ihme, jos tyyppi tulee pärjäämään kovinkaan askeettisissa olosuhteissa. Saatan myös yllättyä iloisesti. Prove me wrong.
• Laulaja Mariko Pajalahti. Kwanista tuttu. Hirveänä ei ole ennakkotietoja Marikosta, mutta jos hän on kerta joogaopettajakin, niin varmaan jonkinlainen zen pysyy ainakin tilanteessa kuin tilanteessa. 
• Mentalisti Noora Karma. Jotenkin en tätä tyyppiä jaksa missään televisiossa, toivottavasti ei ainakaan rupea mentaloimaan. Luultavasti se porukan kovin manipuloija, koska mentalisti.
• Malli Sara Chafak. Sara on ainakin käynyt armeijan, joten se voi olla hänen etunsa. Miestenhän on pakko käydä armeija (tai sivari tai mennä vankilaan), joten se ei kerro varsinaisesti miehestä mitään, mutta jos nainen menee vapaaehtoisesti armeijaan (meinasin kirjoittaa vankilaan), niin se yleensä kertoo jonkinlaisesta sissiluonteesta jo valmiiksi. 
• Sulkapalloilija Ville Lång. No en kyllä hänestäkään mitään tiedä, mutta koska urheilija, niin varmaan ainakin kunto on hyvä. 
• Yrittäjä Sampo Kaulanen. Ei jumalauta. Ei jumalauta. Eihän se Sampon vika ole, että olen korviani myöten täynnä niitä Sampon kaupan "tykkää ja jaa" -postauksia, vaikka olen jo vuosia sitten piilottanut koko lafkan itseltäni Facebookista. Tai jos tarkkoja ollaan, niin kyllähän se on juurikinIt's the eye of the tiger Sampon vika. 

Huh huh, johan ne loppui, olipas niitä paljon. Ehkä teen tästä kaksiosaisen kirjoituksen ja sitten sarjan loputtua (mikäli edes olen jaksanut seurata sitä) vertaan, miten paljon käsitykseni tyypeistä on muuttunut ohjelman aikana. Ai niin, ohjelma siis alkaa joskus ensi keväänä. 

Say hello to heaven

Torstaiaamuna maailmalta putosi pohja, kun luin netistä, että Chris Cornell on kuollut. Tämä on asia, jota en oikein vieläkään pysty uskomaan. Tai ymmärtämään. Tai hyväksymään. Ja koska kyseessä mitä todennäköisimmin oli itsemurha, se särkee sydämeni ihan kokonaan. Olen — kuten varmaan muutama muukin — pyöritellyt päässäni kysymystä MIKSI ja yrittänyt saada jotain järkeä tähän tilanteeseen. Tietenkään sitä saamatta.

Olen nähnyt Cornellin kahdesti livenä: Soundgardenin Hartwall-areenalla syyskuussa 2013 ja Cornellin akustisen soolokeikan maaliskuussa 2016 Finlandia-talossa. And all I got was this lousy t-shirt. Eikä kun siis ei. Se oli hieno t-paita jonka ostin sieltä soolokeikalta JA NYT EN EDES LÖYDÄ SITÄ MISTÄÄN. Molemmat keikat oli ihan mahtavia. Muistan Finlandia-talossa ajatelleeni miten kukaan mies voi olla noin täydellinen. Sillä keikalla ei saanut kuvata, mutta otin silti salaa muutaman tuhruisen kuvan joista ei varsinaisesti saa mitään selvää. Muistoksi jäi siis vain t-paita ja se merkkumyyjä, leveää amerikkaa puhuva skrode mies, joka kutsui minua sweetieksi koko ajan. (Mies ei siis jäänyt muistoksi, vaan muisto hänestä...)

Sosiaalisessa medias lähes jokainen seuraamani yhtye tai artisti on jakanut sydäntäsärkeviä päivityksiä tämän suru-uutisen jälkeen. Jokainen on arvostanut ja ihaillut Cornellia aivan oikeasti, eikä vain sillä tavalla kuin kuoleman jälkeen kuuluu sanoa, että vainaja oli kaunis ja lahjakas ja hieno ihminen. Mietin tuossa taas paria surunmurtamaa päivitystä lukiessani, että tämä rakkauden määrä on valtava. Ja miten mikään määrä rakkautta ei riitä pelastamaan ihmistä?

Tämä on vain niin käsittämätöntä. Kuten kirjoitin toisaalla: Cornell oli minun pitkäaikaisin elossa pysynyt man crush, joka ei sitten pysynytkään elossa. Olen 25 vuotta rakastanut sitä miestä tavalla tai toisella ja sitä piti lähes itsestäänselvänä, että noita vuosia tulee vielä toiset 25 perään, helposti. Ja sitten ei tullutkaan.

Rakastan Cornellin ääntä, mutta sen kuuleminen juuri nyt tekee kipeää. Rakastan niitä kasvoja ja kiharia hiuksia ja käsivarsia ja koko sitä pakkausta, mutta niiden näkeminen juuri nyt sattuu. Ja silti kuuntelen ja katselen. Toisaalta olen myös kuunnellut Pearl Jamia enemmän, koska kai me grunge-sukupolven lapset tukeudumme nyt Eddie Vedderiin. Meillä ei enää ole muita jäljellä(*.

... and he hurt so bad like a soul breaking 
but he never said nothing to me...

... She knows that love heals all wounds with time 
Now it seems like too much love is never enough...

... I never wanted to write these words down for you 
with the pages of phrases of all the things we'll never do...

Yllä olevan kappaleen Cornell omisti menehtyneelle ystävälleen Mother Love Bonen laulajalle Andrew Woodille. Videolla taustoja laulaa myös Vedder. Laitan tähän alle vielä kaikkien aikojen lemppariduettoni Chrisiltä ja Eddieltä.




(Sydämeni särkyy myös hieman siitä — jos sen on mahdollista särkyä enää enempää — että Eddien sydän on varmasti myös särkynyt nyt. Katsokaa nyt vaikka tuo video.) 


Kiitos kaikesta, Chris. ❤️ 

*) Väheksymättä bändien muita jäseniä, joita on vielä jäljellä onneksi runsain mitoin, mutta tässä kohtaa on puhe vain näistä ns. nokkamiehistä eli vokalisteista.

Hallelujah I love her so

Ihme on tapahtunut! Nyt tulee vuoden ensimmäinen blogipostaus! Kiittäkää tai syyttäkää tästä minun alitajuntaani, joka viime yönä siinä unen ja valveen rajamailla syötti minulle tämän postausidean. Tiedättehän sen tilanteen, kun puoliunessa mieli kehittelee jonkun aivan älyttömän hyvän ajatuksen ja sitten aamulla sitä ei muistakaan enää? No tällä kertaapa muistinkin, ihme ja kyllä. Tiedä sitten miten "hyvä ajatus" tämä oikeasti on, mutta antaa mennä kun alamäki on.

Mietin nimittäin, että jos tässä vanhoilla päivillä vielä pariutuisi, niin minkälaisia vaatimuksia minulla sille miehelle olisi. (Kyllä, näin heteronormatiivisesti yksi olennainen vaatimus olisi se, että hän olisi mies). Listaan tähän nyt ne muutaman kohdan, jotka minulle yöllä tuli mieleen:

1. Mies ei saisi olla liian herkkä. Koska itse en ole kovin herkkä ja olen tosi huono kestämään herkkiä ihmisiä. En siis tarkoita semmoista tavallista herkkyyttä, ei tarvitse olla mikään maailman kovin kundi, mutta sellainen... hmm, yliherkkyys on välillä kestämätöntä. En jaksa sitä, jos ihmisen seurassa täytyy olla koko ajan varuillaan, ettei jotenkin pahoita hänen mieltään. En mitenkään tahallisesti jatkuvasti yritä loukata läheisiäni, mutta jotkut ihmiset vain ovat sellaisia (sukupuolesta riippumatta), että lukevat rivien väleistä asioita, joita siellä EI OLE ja sitten jäävät vatvomaan niitä jne. Jos mies on kovin herkkä, sellainen tunteellinen siili, niin pahoin pelkään, että murskaisin sen ihmisen, jos olisimme suhteessa. Jos ei kestä tai ymmärrä sarkastista ja mustaa huumoria, niin kannattaa myöskin pysytellä kaukana meikäläisestä.


2. Mies ei saisi myöskään olla mikään sohvaperuna, joka vetää herkkuja kaksin käsin. Tässä kohtaa minun täytyy täysin itsekkäästi ajatella itseäni, koska olen sohvaperuna, joka vetää herkkuja kaksin käsin. Tai olin, ja edelleen lipeän siihen todella helposti, joten olisi katastrofi, jos meitä olisi taloudessa kaksi. Tarvitsen miehen, joka tykkää liikkua ja katsoa mitä suuhunsa laittaa. Tässä taas enemmän tai vähemmän onnistuneella dieetillä ollessani tulin ajatelleeksi, miten paljon helpompaa olisi noudattaa jotain ruokavaliota, kun vieressä olisi joku toinen, joka noudattaisi samaa ruokavaliota tai ainakin vähän vahtisi mitä se käsi sinne ääntä kohden kuljettaa. Itsensä kun on niin paljon helpompi huijata uskomaan, että se sipsipussi on ihan ok tänä iltana, jos sitten huomenna syön salaattia.


3. Viimeisenä vaatimuksena olisi, että tyyppi olisi sellainen ihan normaali kiva ihminen. Ei mikään kontrolloiva ja nalkuttava paskiainen. Niitä nimittäin löytyy myös miessukupuolesta, vaikka jostain syystä nalkuttaminen halutaankin aina sälyttää naisten harteille. Ensisijaisesti parisuhteessa olisi tärkeää, että on kivaa yhdessä. Nauramista pitäisi olla paljon paaaaljon enemmän kuin riitelyä. Rentous olisi suotavaa, takakireys erittäin epäsuotavaa. Aikuisia ihmisiä kun ollaan, niin ei toista tarvitse myöskään vahtia ja valvoa tai yrittää määräillä. Olen niin kauan asunut yksikseni, että en ihan äkisti jaksaisi alkaa ottaa vastaan neuvoja siitä, miten asiat tehdään oikein.


4. Bonussektorina voisin toivoa, että mies tykkäisi ruoanlaitosta ja siivoamisesta. Tajuan toki itsekin, että tässä kohtaa kaipaan enemmän kodinhoitajaa kuin elämänkumppania, mutta olisi se silti kiva. Itsehän en nimittäin välitä kummastaan toiminnasta. Mutta minä voisin sitten vastapainoksi leipoa kaikenmaailman kakkuja ja muita, koska siitä tykkään. Paitsi tästä päädytään taas tuohon kakkoskohtaan, joten ei, sitä en voisi tehdä kovin usein. No, ehkä se ruoanlaitto ja siivoaminen olisi yhdessä edes vähän kivempaa. Jos kumpaakaan ei kiinnostaisi, oltaisiin taas katastrofissa. Kuten minä olen nyt, yksikseni. 

Siinäpä ne tärkeimmät? Ei luulisi olevan liian vaikeata löytää noihin kriteereihin sopiva mies? Pitäisiköhän linkittää tämä sivu Tinder-profiiliini, niin alkaisi tulla melkoisia vonkaleita verkkoon? (Vitsi, vitsi...)

Here we go gettin' smooth to the groove

Me Naisissa oli artikkeli ns. lihavien kuntosalista, kuopiolaisesta Alfidosta, ja Metallisydän kirjoitti omaan blogiinsa näkemyksiään siitä, kuinka tuollaisia saleja ei tarvita. En jaksanut alkaa kommenttilaatikkoon rustailla, vaan ajattelin jakaa ajatukseni täällä omalla areenallani. Mahdollisesti olen tästä ennenkin kirjoittanut, ei voi muistaa.

Ymmärrän kyllä Metallisydämen (ja muiden vastaavaa mieltä olevien) pointin siinä, että tuollaisia saleja ei pitäisi tarvita. Mutta tosiasiahan on se, että emme elä täydellisessä maailmassa. Vaikka suurin osa treenaajista olisivatkin tsemppihenkisiä ihan kaiken kokoisia ja näköisiä kanssatreenaajiaan kohtaan, niin se ei tarvitse kuin sen yhden sofiaruusilan, joka pilaa jo valmiiksi hataran itsetunnon kanssa treenaamaan tulleen ihmisen kokemuksen. Ja mahdollisesti koko hyvin alkaneen treenaamisen.

Henkilökohtaisesti minä en ole koskaan kokenut tarvitsevani mitään erityissalia, olen sitten ollut aloittelija tai läski tai vähän paremmassa tikissä. Viihdyn aivan hyvin hikisten miesten ja pakaroitaan treenaavien fitnessmimmien keskellä. Oikeasti siis pääasiassa aivan normaalien ihmisten kanssa treenaamassa. Muistan aikanaan, kun kävin tutustumassa nykyiselle salilleni, kun paikkaa esiteltiin minulle ja lausuttiin ne saatesanat "täällä ei katsota ketään oudosti" tms. Mikä on totta, näin useamman vuoden kokemuksella, mutta silloin lähinnä koin tuon lauseen loukkaavana. Koska ennen sitä hetkeä en ollut sekuntiakaan ajatellut, että olisin jotenkin "epäsopiva" salille. Vasta tuo mainoslause sai minut tiedostamaan, että olin silloin aika paljon lihavampi kuin keskiverto salijumppailija.

Meillä on erikseen pieni naisten sali, mutta en käytä sitä juuri koskaan. Ainoastaan silloin, jos "oikean" salin puolelta on varattuna kaikki sellaiset vimpsaimet, joita tarvitsisin ja tiedän naisten salin puolella sellaisen olevan ja siellä on aina tilaa. Ilmeisesti tuollekin salille on kuitenkin tilauksensa, koska erityiset monet vanhemmat naisihmiset haluavat treenata siellä mieluummin. Nuorethan nyt ei tietenkään, koska kuka siellä sitä pyllyä muka katselisi? Ei kukaan.

Tavallaan olen siis samaa mieltä siitä, että tuollaiset erityissalit ovat tarpeettomia, tai toivoisin niiden olevan. Mutta täytyy ymmärtää myös niitä, joille asiat eivät ole niin helppoja kuin kaltaisilleni helppotiinoille, jotka eivät vaan yksinkertaisesti jaksa välittää siitä mitä joku muu ajattelee.

***

(Muutaman ongelman kyllä keksin tuosta vain ylipainoisille suunnatusta kuntosalista:

• Saako sieltä siis kenkää, kun painoindeksi putoaa liian alhaiseksi? Miten usein se tarkistetaan?  [Jutun mukaan ketään ei pullauteta pihalle, vaikka laihtuisi. Todennäköisesti fitness-kisaajiksi ryhtyvät lähtevät ihan itsellään.] Entä jos on niin lihaksikas, että painoindeksi on ylipainon puolella vaikka ei varsinaisesti olisi ns. läski? Bull Mentula varmasti pääsisi salin asiakkaaksi noilla kriteereillä ihan heittämällä. Mitataanko myös rasvaprosentti pihdeillä ennen kuin saa liittyä jäseneksi?
• Jutun mukaan salilla ei ole ollenkaan peilejä. Miten ihmeessä treenaaja näkee suorittaako liikkeen oikein, jos ei näe itseään mistään? Minulle ainakin peilit ovat olleet aika olennaisen tärkeä osa koko prosessia. Voi tietysti olla, ettei noilla saleilla ole myöskään vapaita painoja, joten liikeradalla ei ole niin väliä.
• Lisäksi inhoan sitä, kun ylipainoisia ihmisiä — lähinnä naisia — kutsutaan hassuilla kiertoilmauksilla kuten "great girls", "komea nainen" tai "suurenmoinen" kuten Alfidolla kutsutaan asiakkaita.
• Artikkelin mukaan Alfidolla soi Coco Jamboo. Ei saatana.

Pääasia kuitenkin, että tekee edes jotain, joten kannustan Alfidolle tai vastaaville saleille kaikkia, jotka kokevat olevansa sen kohderyhmää!)

Ollaan vaan ihan au naturel

Luin Imagesta tämän jutun. Jos et jaksa klikata auki, niin siinä on puhetta naisten meikittömien ja meikattujen kuvien julkaisemisesta. Pähkinänkuoressa siis Anna Abreu oli julkaissut itsestään meikittömän kuvan, koska se on ok, ja bloggaaja on julkaissut itsestään meikatun kuvan, koska sekin on ok. Bloggaajalla on joku pointti siitä, miksi Annan näkemys ei välttämättä ole ok. No lukekaa tuo juttu. Olen sen kanssa sekä samaa että eri mieltä.

Rupesin miettimään tätä meikkaamisasiaa. Minähän meikkaan äärimmäisen harvoin. Tänä vuonna olen meikannut ehkä kolme kertaa. Viimeisin niistä viime lauantaina. Lopputulos oli se, että koko illan minulla oli epämukava olo, koska silmässäni hiersi jotain, ja sunnuntaina silmiäni kutisi ja kirvelsi. Osasyyllinen varmasti oli se, että ripsivärini on liian vanhaa, joten se varisi silmiini, ja pitäisi ostaa uusi. Osittain varmaan myös siksi, että silmäni ovat tottuneet olemaan au naturel.

Tunteeni meikkaamista kohtaan ovat siis ristiriitaiset. Toisaalta olen kateellinen niille naisille, jotka jaksavat laittaa naamansa nätiksi ja näyttävät hyvältä. Toisaalta taas mietin, että miksi minun tarvitsisi meikata, kun ei miestenkään tarvitse. (Toki jotkut miehet meikkaavat, mikä on sekin ihan ok, mutta jos ajatellaan nyt vain näitä ah niin perinteisiä sukupuolirooleja).

Eilen kiinnitin kaupassa huomiota nuoreen (n. 30 v) pariskuntaan, joka näytti jotenkin tosi epäsuhtaiselta, koska pariskunnan nainen oli viimeisen päälle laitettu, mies ei. Naisella oli kulmakarvat piirretty hyvin vahvasti, varmasti tekoripset laitettuna ja iho mielestäni täysin luonnottaman tummaksi puleerattu jne. Mies taas oli ihan kuin suoraan jostain raksalta tullut (ja saattoi ollakin, mistä minä tiedän), tukka epäsiistillä ponnarilla ja tuskin minkäänlaisia kauneudenhoitotoimenpiteitä kasvoihin suoritettu koskaan. Tunnistin naisen jollain tasolla ja tiedän hänen olevan kauneudenhoitoalalla töissä, joten siinä mielessä ymmärrän laittautumisen, mutta minun makuuni hän oli aivan liian meikattu. Jos se kuitenkin tekee hänet onnelliseksi, niin se on aivan ok. Pariskunnan kontrasti vain herätti huomioni.

Opiskeluaikoina minulla oli koulukaveri, joka suhtautui meikkaamiseen niinkin radikaalisti, että hän julisti jokaisen meikkaavan naisen olevan ruma. Ei kovin kiva asenne tuokaan. Sitten taas toinen ääripää ovat ne naiset, jotka eivät voi edes saunan jälkeen hetkeä esiintyä omana luonnollisena saunapuhtaana itsenään, vaikka oikeasti ovat kauniita myös ihan sellaisenaan.

Taannoin keskustelin jostain työhaastatteluihin liittyvästä (ilmeisesti siitä, etten taaskaan ollut tullut valituksi) yhden miespuolisen toverini kanssa ja hän kommentoi, että minun pitäisi panostaa ulkonäkööni ennen työhaastattelua. Siis käydä jossain kauneushoitolatyyppisessä paikassa, laittaa tekoripset ja ties mitä. Teki mieleni vedellä pitkin korvia tyyppiä. Siis ensinnäkin, millä rahalla? Ja toisennakin, miksi helvetissä? Moniko mies tulee valituksi työhön sen takia, että käynyt puunaamassa naamansa kuosiin edellisenä päivänä? Tuskin kovinkaan moni. En tiedä haluaisinko edes töihin firmaan, johon minut on valittu naamani eikä osaamiseni perusteella. Totta kai meikkaan työhaastatteluun (tässäkin: miksi totta kai?) ja laitan siistit vaatteet jne. mutta että ennen jokaista työhaastattelua kävisin jossain maksamassa naamani restauroinnista? Ei kiitos.

Vaikka olenkin tosi sinut oman itseni kanssa ja ilmeisesti itsetuntoni on ihan kohdallaan, niin en silti voi välttyä myös päinvastaisilta tunteilta. Kuten tuolla Imagen juttussakin joku kommentoi: "En meikkaa, koska musta se ei kaunista mua, on luonnotonta, vie aikaa ja rahaa ja luonnonvaroja … mut useimmiten tuntuu että pitäis, että on vaan liian ruma kaikkien meikattujen keskellä, näyttää väsyneeltä ja jotenki epätehokkaalta." Tajuan tuon täysin. Tunnen itseni usein niin vanhaksi, väsyneeksi, rumaksi ja rupsahtaneeksi laitetumpien naisten rinnalla. Silti tuntuu, että kelpaan — jopa miehille — ihan tällaisenaan. Tai jos en kelpaa, niin saan sitten olla kelpaamatta.

Olen joskus miettinytkin, että kuntosalilta olisi varmaan otollisinta pokata itselleen mies, niin ei tulisi sitten aamulla mitään yllätyksiä, kun siitä vierestä ei herääkään se viimeisen päälle puleerattu ja kukkasilta tuoksuva keijukainen. Siellä kun minut näkee trikoissa punaisena ja hikisenä ja meikittömänä, niin sen jälkeen ei voi yllättyä kuin positiivisesti.

Vai onko tämä enemmän naisten juttu eikä miehiä niin paljoa edes kiinnosta naisten meikkaaminen?


Ps. Tästä voisi jatkaa vaahtoamista vaikka kuinka pitkään ja lisätä vielä se aspekti, että miksi kauniilta näyttäminen ylipäänsä tuntuu olevan naisen pääominaisuus, oli sitten meikattu tai meikitön? Usein vasta toisena tulee se, mitä nainen tekee. Mediassa (myös sosiaalisessa) nyt ainakin. Tuolla Abreun Instagram-kuvan kommenteissakin esiintyy pääasiassa kaksi teemaa: 1) olet niin kaunis noinkin ja 2) helppohan se on noin kauniin ihmisen sanoa, että kelpaa tuollaisenaan. Ei noin.